Viesti
Kirjoittaja Notreal » 11 Helmi 2010 23:28
Vanhemmillani on tapana ikävystyttää minut kuoliaaksi typerillä
kommenteillaan siitä, miten vaikeaa elämä mukamas oli, kun he olivat nuoria.
Tiedättehän.... Kouluun piti kävellä aina 30km ylämäkeen molempiin suuntiin
joka ikinen aamu ympäri vuoden kestävissä lumimyrskyissä
kantaen nuorempia sisaruksiaan selässään. Ja koulussa oli vain yksi
luokkahuone ja kaikki saivat vain kymppejä, vaikka kaikki olivat myös töissä
16 tuntia päivässä nälkäpalkalla, ettei perheen tarvinnut nähdä nälkää.
Vannoin, etten itse koskaan kertoisi tällaisia.......
Mutta...nyt kun olen vanhempi, niin en voi kuin ihmetellä, miten helppoa
nykynuorisolla on.
Niillä on kaikki niin vxtun hyvin!
Minun nuoruuteeni verrattuna he elävät kuin kuninkaat! Nykynuoret eivät
todellakaan ymmärrä, miten hyvin heillä on asiat! Kun olin nuori, niin ei
meillä ollut mitään internettiä. Jos halusimme tietää jotain, niin menimme
kirjastoon ja haimme sen tiedon itse.
Ei ollut mitään copy-paste toimintoa, muistiinpanot joutui vääntämään ihan
itse ruutupaperille materiaalista, jota varten ensin kahlasi sivukaupalla
kirjoja läpi.
Eikä silloin ollut sähköpostia!
Meidän piti kirjoittaa kirjeitä, paperille, kynällä. Käsin. Ja sitten piti
kävellä ulos, joskus jopa kadun toiseen päähän asti, että sai kirjeen
laitettua postilaatikkoon, ja siltikin sen perillemeno kesti viikon.
Eikä meillä ollut MP3:sia tai Napstereita vai mitä ne nyt onkaan!
Jos halusi varastaa musiikkia, piti kävellä levykauppaan ja varastaa sekin ihan itse.
Arvatkaa oliko helppoa yrittää piilottaa puolen metrin halkaisijaltaan
oleva LP-levy takin sisään???
Tai odottaa koko ilta radion vieressä, että sai nauhoitettua kappaleen
radiosta ja silloinkin juontaja yleensä puhui biisin alun tai lopun päälle
ja pilasi koko kappaleen.
Nuorten Sävellahja 2002 tuli lauantai-iltaisin juuri siihen aikaan kun
olisit halunnut olla kavereiden kanssa ulkona. Yksi ainoa musiikkiohjelma
kerran viikossa saatana!
Levyt saatana olivat mustia isoja muovilättyjä ja maksoivat omaisuuden ja
veivät säilytystilaa hehtaarin. Ne piti kääntää levylautasella itse, jos
halusi kuunnella molemmat puolet. Eikä niitä voinut kuunnella autossa -
tosin, eipä autojakaan ollut joka perheessä.
Kasetteja pystyi sentään usein kuuntelemaan autossa, mutta nekin piti
kääntää. Siis jos oli auto ja varsinkin jos siinä oli ylellisyytenä
radiokasettisoitin. Mono !
Ja C-kaseteista hajosivat nauhat luvattoman usein, tai vanha p***a
mankka vetäisi ne väliin, jolloin mikään ei pelastanut lempikasettiasi.
Ei ollut saatana mitään varmuuskopioita tietokoneen kovalevyllä.
Ja tiedättekö mikä oli todella rankkaa? * ei saanut netistä!
Ei, vaan piti lahjoa joku ostamaan Jallu kioskilta.
Eikä meillä ollut mitään hienoa tekniikkaa, kuten jotain koputustoimintoja
puhelimessa. Jos olit puhelimessa, kun joku soitti, niin soittajan puhelin
tuuttasi korvaasi varattua ja sillä siisti.
Eikä meillä ollut mitään soittajannumeronnäyttöjäkään. Kun puhelin soi, ei
ollut aavistustakaan, kuka se oli. Oli vaan pakko ottaa riski ja vastata!
Ja itse puhelin, niitähän oli jokaisella perheellä yksi. Keskellä aulaa,
että kaikki varmasti kuulivat kaikki keskustelut. Ja johdolla seinässä
kiinni, ettei sitä voinut siirtääkään, koska se irtosi seinästä jos kävelit
pari metriä. Siinähän istuit sitten eteisen lattialla puhumassa luuriin.
Pikavalinnasta ei meidän nuoruudessamme oltu kuultukaan. Kun veivasit
pyöreällä kiekolla kaverin numeron, ja numero olikin varattu - veivasit sen
uudestaan. Ja ehkä uudestaan. Ja ehkä vielä.
Monesti vxttu ainakin kaksikymmentä kertaa kymmenen minuutin välein
ennenkuin pääsit läpi.
Ikinä ei myöskään tiennyt, kuka näihin kollektiivisiin puhelimiin vastasi -
yleensä ei ainakaan se oma kaveri, vaan aina joku muu perheenjäsen. Jolloin
piti esitellä itsensä ja kohteliaasti pyytää hakemaan kaveri puhelimeen.
Joka sitten usein olikin jo lähtenyt jonnekin!
Eikä meillä ollut mitään Pleikkareita tai xboxeja ja hienoja 3D-
grafiikoita. Meillä oli joku kämäinen mustavalkoinen tv-peli ja joillakin
onnekkailla tietokone Commodore 64!
Kasettiasemalla jossa pelin hakemiseen ja lataamiseen meni aikaa kevyesti
puoli tuntia!
Ja koko maailmassa oli sormilla laskettava määrä pelejä, kuten Space
Invaders ja Asteroids, jotka näyttivät lähinnä legoilta.
Pelinhahmot olivat neliöitä. Sinä olit neliö Avaruusolennot olivat
neliöitä.
Ammukset olivat neliöitä. Asteroidit olivat neliöitä, jotka ammuttaessa
hajosivat pienemmiksi neliöiksi.
Kaikki p*****e olivat erikokoisia neliöitä!
Eikä silloin ollut mitään vaikeustasoja tai kenttiä, vaan sama kenttä ja
taso ikuisuuksiin asti.
Eikä pelejä voinut pelata läpi, peli vain jatkui aina vaikeampana ja
nopeampana kunnes kuolit.
Ihan kuin elämä!
Ja toki meillä oli telkkari, mutta silloin oli kaksi kanavaa ja nekin
mustavalkoisia. Ja ohjelmia tuli vain tiettyinä kellonaikoina pari tuntia
illassa. Eikä ohjelmia nähnyt mistään tekstiteeveestä, vaan ne piti katsoa
lehdestä. Ei ollut mitään tekstiteeveetä!!!!!
Eikä silloin ollut mitään Cartoon Networkkia! Piirrettyjä tuli vain
lauantaiaamuna 15 minuuttia. Ymmärrättekö te?? Piti odottaa
koko viikko nähdäkseen 15 minuuttia piirrettyjä!
Kanavasurffaillessa pysyi meidän nuoruudessamme hyvässä kunnossa, koska ei
ollut kaukosäätimiä. Joka kerta kanavaa vaihdettaessa tai ääntä säädettäessä
piti nousta ylös ja kävellä tv:n luokse!!
Tällä kaikella tarkoitan, että nykynuorilla on asiat niin helvatin hyvin!
He ovat täysin pilalle hemmoteltuja, eivät varmasti kestäisi elämää 70-80
-luvulla!
kele!
PUHUMATTAKAAN 50-60-LUVUISTA!
Notreal
Veneilyä Suomessa jo ensimmäisessä sukupolvessa.
Princess OJ8834