Verkkoveneet nykyaikana

Moottorien tulo

Palatkaamme takaisin 1920-lukuun tämän historiallisen katsauksemme jälkeen. Vaikka ensimmäiset moottorit ilmestyivät veneisiin jo kymmenluvulla oli vasta 20-luku niiden yleistymisen aikaa. Tähän vaikutti ennen kaikkea kieltolaki ja pirtun salakuljetus jossa tarvittiin moottoriveneitä.
Niinpä Ahvenanmaalla vuonna 1925 oli verkkoveneiden enemmistö purjeveneitä Kumlingessa, Eckerössä, Vårdössä ja Getassa kun taas Kökarissa, Brändössä ja Sottungassa olivat useimmat veneet jo moottorikäyttöisiä. Viimemainitut kolme pitäjää olivatkin tunnettuja salakuljettajistaan.
Lainkuuliaisen kansan keskuudessa moottorit yleistyivät hitaammin, mutta 30-luvun puolella oli heidänkin veneissään jo moottorit. Oli selvää, että kun kalastaja verkkoveneellään kryssaili hitaasti tuulta vasten ja katseli voimattomana miten naapuri moottoriveneellään ehti ensiksi parhaalle kalapaikalle, ei kestänyt kauan ennen kuin hänenkin veneessään oli moottori.

Ensimmäiset moottorit olivat yksisylinterisiä, teho oli 3-5 hv ja paino sadan kilon molemmin puolin. Moottori asennettiin veneeseen niin taakse kuin mahdollista, sillä veneessä piti olla keskellä työskentely- ja lastitilaa.
Sen aikaisten, purjeveneiksi rakennettujen veneiden perä ei ollut kovinkaan kantava ja kun kalastaja vielä istahti takapiitalle oli vene reilusti peräpainoinen. Täydellä kaasulla ajettaessa veneen kantava keula nousi ylöspäin perän vastaavasti painuessa alas niin että se lopuksi oli vedenpinnan tasalla. Veneen ollessa lastissa oli tilanne hiukan parempi.

Aluksi koneet asennettiin vain olemassa oleviin veneisiin ilman sen suurempia muutoksia veneen rakenteessa. Moottoria ajateltiin aluksi vain apumoottorina jota käytettäisiin pahalla ilmalla ja vastatuulessa, muuten purjehdittaisiin kuten ennenkin.
Pian kuitenkin tämä ajatus osoittautui vääräksi. Syy oli ennen kaikkea potkurin joka jarrutti vauhtia niin paljon, että vanhat purjehtijat vain ärsyyntyivät moisesta seilaamisesta. Parempi oli antaa moottorin käydä ja jättää purjehtiminen. Sitä paitsi mastot, puomit, spriitangot ja purjeet olivat hankalaa ja tilaa vievää tavaraa ja helpommalla pääsi kun jätti ne suosiolla kotiin.

Muodonmuutos

Koska veneet niin nopeasti muuttuivat moottoriveneiksi oli niiden muodonkin muututtava paremmin moottorikäyttöön sopivaksi. Ennen kaikkea veneet tulivat korkeammaksi ja niiden perät levenivät.
Koska kaikilla ei ollut aikaa, varoja tai halua rakentaa kokonaan uutta venettä, muutettiin myös entisiä korkeammaksi lisäämällä laitaan yksi lauta lisää. Ajateltiin, että jos vene kerran painuu liikaa, on asia helppo auttaa korottamalla venettä.

Toinen syy näihin muutoksiin oli se, että 30-luvun alkupuoliskolla piteni silakankalastusaika aina uuden vuoden puolelle asti, saaliit olivat hyviä ja tarvittiin kantavia veneitä.

Perän kantavuuteen ei veneen korotus kuitenkaan suuresti vaikuttanut. Siksi moni rakensi itselleen uuden veneen. Parhaaksi ratkaisuksi todettiin pian se, että perän kantavuutta lisättiin keulan pysyessä suurin piirtein ennallaan. Perästä tehtiin nyt yhtä kantava kuin keulastakin. Monin paikoin myös takasteeviä muutettiin lievän S-kirjaimen muotoiseksi. Tällä ratkaisulla saatiin sopivasti tilaa potkuria varten. Takasteevi tehtiin myös alhaalta paljon paksummaksi kuin ennen koska potkuriakselia varten tarvittiin tilaa.

Vähitellen verkkoveneidenkin rakenteetkin muuttuivat. Suurin muutos tapahtui kaarituksessa. Veistokaaret korvattiin painokaarilla, ts. ohuehkolla rimalla, joka höyrytettiin taipuisaksi ennen paikoilleen kiinnittämistä. Saaristossa painokaaret tehtiin aluksi katajasta, sittemmin yleensä saarnesta.
Seuraava suuri muutos, joka kylläkin tapahtui vain vähitellen, oli lautojen lukumäärän vähittäinen lisääntyminen.
Laitakorkeus kasvoi, laudat kapenivat, ja niitä tarvittiin veneeseen yhä useampia. Seitsenmetrinen vene joka vuosisadan alussa tehtiin kuudella laudalla, tarvitsee nykyään kaksitoista. Moottoritehojen nlisääntyessä ja vauhdin kasvaessa piti myös keulaa kaventaa, jotta vene olisi käyttäytynyt siedettävästi vasta-aallokossa.

Saman pituinen vene ennen ja nykyään.

Entisessä mielessä ei verkkoveneitä enää ole olemassa. Silakkaa kalastetaan nykyään troolaamalla tai rysällä, kohta ei enää ollenkaan. Silakkaverkot pölyttyvät rantavajojen nurkissa.

Veneiden kehitys ei kuitenkaan ole pysähtynyt. Edelleen on olemassa avonaisia veneitä jotka jatkavat vanhaa kehityslinjaa. Turun seudulla näitä veneitä kutsutaan meriläismalliseksi, muualla Suomessa usein vain fiskareiksi.

Fiskarien muodot ovat nykyään niin sekoittuneet, että mitään tyypillistä lounaissaariston fiskaria tuskin on olemassa. Lähinnä ehkä siksi, että näitä veneitä ei ole aikoihin enää täällä päin rakennettu kuin korkeintaan harrastuksena.

Useimmat ammattimaiset veneenveistäjät lopettivat näiden veneiden teon jo 50-luvun kuluessa, ja ne jotka jatkoivat pitempään, olivat usein saaneet oppinsa muualta tulleilta mestareilta.
Iniön viimeiset veneentekijät, Oiva Holmroos ja Erik Salminen, saivat kumpikin oppinsa Korppoon Houtsalassa toimineelta Lennart Wilkmanilta joka oli Pellingistä kotoisin.
Holmroosin tekemiä veneitä en ole riittävän montaa nähnyt, mutta Salmisen veneissä on selviä pellinkiläisen piirteitä: pohja on huomattavan suora ja laakea, vene on kapea, laidat pystyssä, keula on alhaalta kapea ja vesiheittoa on reilusti. Vanhojen venetyyppien kanssa tällaisella muodolla on vähän tai ei mitään yhteistä.

Vilkas kaupankäynti tietysti on levittänyt muualta tulleita venetyyppejä ympäri Saaristomerta, niistä on sitten otettu mallia ja tyypit ovat sekoittuneet.
Nykyisin näkee eniten fiskareita jotka muodoltaan ovat lähimpänä summalaista venettä, mutta tuskin Summassakaan on mykyisen kaltaisia veneitä kovin kauan tehty. .

Säilyneet verkkoveneet

Verkkoveneiden säilymiseen on vaikuttanut ehkä eniten kilpailuharrastus (tästä enemmän toisaalla). Veneitä on pidetty kunnossa, niitä on paranneltu ja viritelty jotta nähtäisiin paraneeko sijoitus seuraavassa kilpailussa.
Kilpailujen mukanaan tuomaa julkisuutta ei myöskään voi väheksyä, moni vene on pelastunut juhannuskokosta sen ansiosta.
Toisaalta kilpailuharrastus on tuhonnut traditiota. Nopeutta on haettu suurentamalla purjeita ja käyttämällä nykyaikaisia materiaaleja. Purjepinta on kasvanut järjettömän suureksi ja monissa veneissä näkee heloja ja materiaaleja jotka ovat paremmin kotonaan muoviveneissä kuin talonpoikaisveneessä.
Valitettavan moni vene myös on kadonnut. Aika ja aliarvostus ovat tehneet tehtävänsä, mutta suuri syy tähän on ollut myös saariston yhteisrantojen ahtaus. Monissa kylissä on tilan puute pakottanut hävittämään vanhoja veneitä jotka muuten olisivat saattaneet säilyä.
Jos vanhan veneen vielä jostain onnistuu löytämään on kyseessä aarre, josta kannattaa pitää hyvää huolta. Valitettavan moni pukee veneensä kuolinkaapuun, ts. lasikuiduttaa sen, kun laudat alkavat halkeilla, steevit mädäntyä ja veneestä tulee rutku ja vuotava. Puuvene on kuitenkin kuin vanha hirsitalo: se on helposti korjattavissa. Pehmenneet tai rikkoontuneet osat voidaan vaihtaa ja saada veneestä kohtuullisella hinnalla lähes uuden veroinen. Ammattitaitoiselle veneenveistäjälle tällaisen tryön pitäisikin olla kunnia-asia, jossa hän pääsee näyttämään parastaan.

Uudet "perinneveneet "

Rakentamiseen