Vanhojen puuhöylien kunnostus
Kirpputoreilta ja komeroista löytyy usein vanhoja puuhöyliä, jotka saattavat olla hiukan vaatimattomassa kunnossa, mutta joista saa verrattain helposti kelvollisia käyttötyökaluja. Usein vanhojen höylien terät ovat vieläpä huomattavasti parempia kuin nykyiset massatuotantoterät, jolloin hyvällä tuurilla vanhasta höylästä saa paremman kuin suurin osa kaupassa myytävistä uusista. Erityisesti vanhat laminoidut terät ovat aivan ylivertaisia nykyisiin työkaluterästeriin verrattuna.
Muista myös, että vanhan, käsin tehdyn höylän kunnostaminen on aina mietittävä hyvin tarkkaan. Tehdastekoisten huolto takaisin käyttökuntoon on yleensä täysin hyväksyttävää, mutta vanhojen käsin tehtyjen suuremmat muutokset pitää kyllä miettiä hyvin tarkkaan.
Peruskunnostus
Ensimmäinen potilas on tavallinen perus-käsihöylä. Tämä on tehtaantekoinen perushöylä noin 40-luvulta. Terä on meillä hyvin tyypillinen Erik Anton Bergin "eskilstunalainen", joita on suurin enemmistö meikäläisistä höylistä. Hienoja teriä, vanhemmat kahdesta eri metallista laminoituja ja uudemmatkin erittäin hyviä käyttöteriä.
Höylän pohja on verrattain suora, mutta pohjan etuosa on pahasti pyöristynyt ja pohjassa on muutamia aika syviä naarmuja. Sarvi puuttuu ja takana oleva nakki eli lyöntinappula jolla terää peruutetaan on hakattu pohjia myöten palasiksi. Sen lisäksi höylä on surkean likainen ja pintakäsittely puuttuu kokonaan. Terä on tylsä ja pahasti ruosteessa.
Pohjan kunnostus alkoi melko raa'alla pelillä; höylästä katkaistiin puolitoista senttiä pois. Höylän etuosassa oli pidennys, jota lyhentämällä etuosan pyöristyneen pohjan saa taas suoraksi. Kun höylän keulilla olevasta "alahuulesta" katkaistaan pala pois, selvitään hyvin pienellä muutoksella. Höylän katkaisua pitää välttää vanhojen käsintehtyjen höylien kanssa, mutta jos höylässä tuo lippa on, niin siitä voi katkaista palan pohjan oikaisua varten.
Huomaa etureunassa oleva leima: leimat pitää säästää viimeiseen asti, niiden poistaminen hävittää vanhan höylän identiteetin.
Pohjan naarmuja tasoitettiin ja pohjaa oikaistiin kevyesti hiomalla. Oikaisuun turvallisin keino on ottaa suora pinta, jolle laitetaan vesihiomapaperi. Suoraksi pinnaksi voi hankkia verstaalle palan vähintään 6 mm lasia (joka on korvaamaton myös paperin alustana terien teroituksessa), mutta mikä hyvänsä suora pinta käy. Sirkkelin tai muun työstökoneen pöytä, jopa keittiön pöydän melamiinipinta. Paperi liimataan paikalleen joko spray-tarraliimalla tai kastelemalla paperi niin että se "imeytyy" alustaansa. Yleensä höylänpohjien kastelu ei ole hyvä ajatus, joten pikkuhommissa pitää tyytyä joko pitämään paperia käsin tai käyttämään jotain liimaa. Kertakäyttöön soveltuu myös tavallinen paperiliima, jolloin hiekkapaperin saa irti repäisemällä ja pyyhkimällä liimajäämät märällä rätillä pois.
Älä hio liikaa, jätä mieluummin naarmuja jäljelle. Muuten höylä kita kasvaa liikaa ja sillä ei saa enää hienoa lastua.
Seuraavaksi höylään vuolaistiin sarvi. Sarven teko on ohjeistettu jäljempänä. Samalla kun sarven alaosaan tuli vuoltua pyöreä 15 mm tappi, niin höylän perään tehtiin nakiksi hiukan suurempi samanlainen. Pelkkä tasapaksu, hiukan pyöristetty tappi käy tähän kohtaan hyvin.
Kun höylän pinta vielä siklattiin siistiksi pinttyneestä liasta ja pintakäsittelyn jäämistä ja sovitettiin sarvi paikalleen, kapines alkoikin olla puuvalmis. Kuvassa pinnassa on jo kevyt öljy ja pintakerros shellakkaa.
Seuraavaksi piti putsata terä. Porakoneeseen kiinnitetty teräsharja tai "käkkärätukka" on hyvä mahdollisen karkean ruosteen poistoon pahimmissa tapauksissa. Ruostetta ei tarvitse poistaa kokonaan, koska vanhat hyvät höylänterät on tehty hiiliteräksestä ja ne ruostuvat joka tapauksessa ajan mittaan uudelleen. Varo pyöristämästä terän kulmia tai hiomasta leimoja pois. Vain vähän patinoituneesta terästä pintaruoste lähtee yleensä parhaiten karkealla teräsvillalla tai karhunkielellä ja paloöljyllä hankaamalla. Teräsvillan hyvä puoli on se, ettei se myöskään pilaa terän patinaa.
Eräs keino on hioa terän lappeet vesihiomapaperilla paloöljyn kanssa samalla lasilevyllä jolla höylän pohjan oikaisu hoidettiin. Tätä ei voi enää suositella tehtäväksi keittiön pöydällä, koska ruosteen ja paloöljyn sekoitus jää pysyväksi liaksi pöydän pintaan.
Terän kanta on yleensä tyssääntynyt kun sitä on säädetty. En itse mielelläni hio näitä jälkiä pois, koska ne ovat ihan viehättävä käytön merkki josta ei ole haittaa. Höyläähän pitäisi säätää vain puuklapilla, -nuijalla tai muulla pehmeällä esineellä, jolloin tyssääntymä vain helpottaa lyöntiä ja vähentää nuijaan tulevia koloja. Vain jos kanta on hakattu oikein syville klommoille jollain pajavasaran sorttisella työkalulla, sen voi viilata suoraksi.
Höylänteroituksesta pitää kertoa kokonansa oma juttunsa, mutta todettakoon tässä että "höylä teroitettiin teräväksi".
Viimeiseksi jäi pintakäsittely. Vanhojen höylien tapaan käytin pohjalla pellavaöljyä ja pinnalla sellakkaa. Isälläni on vielä saman ikäinen höylä, jossa on pintakäsittelynä punaisella pigmentillä värjätty sellakka, joten irrottelin tämän höylän kanssa hiukan ja tein samanlaisen punaisen pinnan höylään.
Pohjalle siis tulee kerros-pari pellavaöljyä. Sitä voi sivellä hiukan myös höylän pohjaan. Sen jälkeen pintaan vedetään pari kerrosta värjäämätöntä sellakkaa, jotta väri ei imeydy puuhun. Joku voi vielä haluta poistaa värin, ja suoraan puun huokosiin imeytynyt pigmentti on hankalaa poistaa. Pintakäsittelyn jälkeen höylä onkin valmis.
Pintakäsittely
Samassa kuvassa oli myös erikoisen pitkä pitkähöylä. Se oli viisainta jättää vain keräilykappaleeksi. Ensinnä näin pitkät höylät ovat hyvin harvinaisia ja toisekseen kiilan molemmin puolin oli halkeamat, joiden vuoksi höylä ei todennäköisesti olisi kestänyt käyttöä. Kun vielä näin pitkälle höylälle on harvoin tarvetta, puhdistin sen näyttelyesineeksi.
Vanhoissa höylissä on yleensä paksulti pölyä päällä. Ensin pahimmat harjataan ja pyyhitään kuiviltaan pois. Sen jälkeen puhdistan höylät yleensä paloöljyllä. Se vie lian hyvin eikä vahingoita pintakäsittelyä. Vähän rasvaisena se ei kuivata puuta ja kun päälle tulee pellavaöljyä niin rasva ei haittaa.
Puhdistuksen jälkeen pinta sivellään pellavaöljyllä. Yleensä käytän vernissaa, mutta raaka öljy käy yhtä lailla. Öljyä voi laittaa hyvin ohuelti myös pohjaan, erityisesti höylissä joita ei käytetä. Käyttöhöylän pohjassa ei juuri saa olla rasvaa ettei sillä höylätyn puun liimaus mene pilalle. Öljyä ei pidä hölvätä liikaa, koska kaikki mahdollinen pöly ja puru tarttuu vähän nahkeaan pintaan. Kun öljy imeytyy muutamassa minuutissa pintaan niin että pinta jää laikulliseksi, loppu pyyhitään pariin kertaan muutaman minuutin välein tasaiseksi ja lopuksi kuivataan loput pois.
Viimeiseksi pintaan vedetään rätillä pari ohutta kerrosta sellakkaa. Käyttöhöylään enemmän, vanhan höylän kunnostuksessa riittää pinnan kiillottaminen sellakalla. Vanhojen höylien pintakäsittelynä on miltei yksinomaan sellakka, joten pinnan uudistaminen samalla aineella on ihan hyväksytty homma. Toisekseen se on poistettavissa spriillä, joten sen kanssa ei yleensä tapahdu pysyvää vahinkoa.
Puuttuvien osien teko
Pintakäsittely
Usein höylistä puuttuu osia ja yleisimpiä puuttuvia osia on höylän sarvi. Sellaisen istuttaminen voi olla niin helppoa kuin ensimmäisessä esimerkissämme, pelkän tapin vuolemisella sarven pohjaan. Yleensä tyypillisissä tehdashöylissä sarvi on kuitenkin vähän vaikeampi istutettava, vaikkei mikään mahdoton olekaan.
Ensin pitää hahmotella sarven malli. Vanhoissa suomalaisissa höylissä sarvi saattaa todella muistuttaa aivan lehmän sarvea ja olenpa yhden höylän nähnyt jossa sarvi oli ihan oikeasta sarvesta tehty. Uudemmissa tehdashöylissä sarvi alkaa olla jo aika muotoiltu.
Sarven teossa pitää ajatella myös tekijän kätisyyttä. Pääsääntöisesti höylien sarvet taipuvat aina vasenta kättä varten taakse ja vasemmalle, oikeakätistä käyttäjää varten. Itse pyrin tekemään sarven käytettäväksi molemmilla käsillä, koska teen itse töitä myös vasenkätisesti tarpeen mukaan. Siksi tästäkin sarvesta tuli vain vähän takavasemmalle kääntyvä.
Välihuomautuksena mainittakoon, että tässä käytetyt työkalut ovat vanhoja vekottimia, joiden käyttö on minusta kivaa ja joiden käytön osaaminen on mielestäni tärkeää ennen kuin alkaa helpottamaan työntekoa koneilla. Jos tuntuu että "eihän kellään ole tuollaisia" niin lopussa käydään samat työvaiheet läpi myös minimimäärällä perustyökaluja tai valikoiduilla sähkötyökaluilla.
Ensin siis mallataan oikean sarven muoto, muiden höylien tai mallikuvien perusteella. Otetaan riittävän paksu aihio ja piirretään muoto pintaan. Tässä ei tarvitse kursailla puumateriaalin kanssa. Hyvin kuivahtaneesta saunaklapista saa ihan yhtä hyvän sarven kun puusepänkuivasta, mittaan höylätystä lankusta. Koivurunkoisiin käy aina koivu, keskieurooppalaisissa höylissä käytetään lähes poikkeuksetta pyökkiä jolloin hyviä materiaaleja ovat joko pyökki tai tammi, meiltä helposti saatavista klapeista myös omenapuu tai vaahtera.
Muodon sahaaminen aihiosta on nopea homma. Jos teet sarven klapista, oikaise yksi sivu höylällä tai veistämällä vähän sinne päin suoraksi piirtämistä varten. Jätä muotoa sahatessa aihioon riittävästi pituutta että voit pitää kiinni osasta kiinni muotoiluvaiheessa. Mallikuvassa mitta on jo liian lyhyt turvalliseen työskentelyyn, vaikka työn saikin tehtyä. Olipahan vain hiukan liian lyhyt jämäpala aihiona.
Perusmuoto on helpoin tehdä kovaan puuhun kirveellä. Tähän ei kelpaa mikä hyvänsä kirves, vaan sen on oltava puukonterävä veistokirves. Vanha pienimmän koon Billnäs on hyvä verstaskirves. Sillä kestää hakata myös höyläpenkin päällä, kunhan laittaa leukojen väliin jonkun levynpalan hakkuualustaksi.
Perusmuodoksi riittää nurkkien pyöristys, tosin sitä nopeammin selviää mitä pidemmälle uskaltaa tehdä muodon veistämällä. Loppumuotoilu tehdään raspilla ja viilalla. Raspi syö puuta todella nopeasti, eli alkumuotoilun kanssa ei kannata kuitenkaan ahnehtia liikaa. Kokeile muotoa välillä käteen.
Tämän vaiheen voi tehdä myös puukolla, mutta varsinkin kovia puulajeja käyttäessä se on hyvin aikaavievää ja edellyttää puukon terottamista vähän väliä. Myös kavahöylä on hyvä apuneuvo perusmuodon hakuun.
Viilalla saa jo hyvää pintaa ja loppuviimeistelyssä pinta silotetaan siklillä. Hiomapaperia saa käyttää jos sen kokee tarpeelliseksi, mutta pääsääntöisesti siklillä saa valmista pintakäsiteltävää pintaa. Älä kuitenkaan jynssää pintaa loppuun asti vielä tässä vaiheessa, koska kiinnityskohtia vuoleskellessa sarvi kolhiintuu kuitenkin hiukan.
Itse kiinnityksen veistämisestä on vaikea antaa yleispäteviä neuvoja, koska jokainen kiinnitys on erilainen. Yleisesti ottaen sovitteen reunoihin ja päätyihin voi sahata ohutteräisellä sahalla ääriviivat ja vuolla sitten lopun muodosta taltalla. Yleensä niin että poikkisyyhyn mennään sahalla ja pitkin syytä on helpointa taltata muoto suoraan. Usein joutuu myös hiukan muotoilemaan höylän puolen sovitetta, koska tehdashöylissä osat on tehty koneellisesti ja niiden toistaminen käsityökaluilla on toisinaan vaikeaa.
Sovitetta tehdessä on oltava tarkka. Höylää työnnetään höylätessä jopa kymmenien kilojen voimalla ja sarven on pysyttävä kiinni. Liimaan luottaminen ei riitä, koska väljä sovite ei pysy liimallakaan luotettavasti kiinni. Puun täytyy olla puuta vasten, vaikka sarven liimaisi epoksilla.
Valmis höylä ei häpeä yhtään tehdastekoisen rinnalla. Valmiissa tehdashöylissä on käytetty pintakäsittelynä myös lakkaa, mutta itse suosin sellakkaa sen helppouden ja helpon uusittavuuden vuoksi. Lakattu tuntuu myös pitkään töitä tehdessä nihkeältä käteen.
Tätä sarvea tehdessä käytettiin vain käsityökaluja ja jokaiseen paikkaan käytettiin juuri siihen suunniteltua työkalua sen mukaan kuin kaapista sattui käteen löytymään.
Minimissään saman työn olisi voinut tehdä paljon harvemmilla työkaluja. Sarven muodon sahaaminen olisi käynyt päinsä myös rautasahalla, sahaamalla useita suoria vetoja kappaleen ulkoreunoja pitkin. Karkea muotoilu olisi käynyt päinsä puukolla ja viimeistely raspilla tai pelkästään puolipyöreällä viilalla ja hiomapaperilla. Kuvasta puuttuu vielä taltta, joka on miltei välttämätön tämän sarven sovittamisessa, mutta aika monessa muussa sovitteessa selviää ilmankin.
Sähkötyökaluista olisi ollut suurin hyöty sarven muotoiluvaiheessa. Muoto olisi tullut pistosahalla ja muotoilu nauhahiomakoneella ja/tai raspiroopella, mutta sovitteen tekemisessä ei koneista olisi ollut juuri apua. Vähintään koneiden lisäksi tarvittaisiin yllä oleva minimivarustus, eli koneiden käyttäjä ei suinkaan pääse yhtään vähemmillä työkaluilla kuin ilman koneita pärjäävä.
Kaiken kaikkiaan vanhasta puuhöylästä voi saada melko vähällä vaivalla erittäin hyvän käyttötyökalun. Vaikka monen silmissä Stanleyn rautahöylä on "se ainoa oikea" niin loppujen lopuksi puuhöylällä tekee ihan sen saman työn ja erityisesti vanhoissa höylissä olevat ensiluokkaiset terät ovat huomattavan paljon nykyhöyliä parempia.
Pekka
P.S. Palautetta artikkelista odotetaan innolla ja artikkelitoivomuksia vastaavista muista aiheista otetaan vastaan :)
