Olen nyt muutaman vuoden seurannut puuvene.fi keskustelupalstaa. Yleisenä havaintonani on ollut tältä ajalta, että lähes kaikki tänne kirjoittelevat tekevät jos jonkinlaista remppaa, jos ei nyt käytännössä, niin ajatuksissaan. Lähes kaikilla on projekti ja useimmilla rojuläjä, josta kuvitellaan saatavan joskus tosi hieno vene. On poikkeuksiakin, sellaiset miehet tai naiset, jotka omistavat suhteellisen uuden puuveneen, lasikuituveneiden tai jostakin muusta rakennusmateriaalista kuin puusta tehtyjen veneiden omistajat tai selllaiset henkilöt, jotka ovat juuri onnistuneet hankkimaan rempatun veneen, joka ei täysin tyydytä heitä. Nämä kaikki muut, joilla ei ole "rojuläjää"
puuhastelevat pienet remonttinsa aina vuoden aikana ja saavat tarpeensa tyydytettyä.
Mutta me, kuten minäkin, mistä kansanperinteestä, geeneistä tai piireistä johtuu, että me vuodesta toiseen, veneestä veneeseen, antaudumme haavekuvalle, sinisten ajatusten vietäväksi: "jospa nyt saisin sellaisen veneen, että siinä olisi sitä loppuiäksi."
Aivan oikein näissä meidän projekteissamme on venettä loppuiäksi, jos emme keksi kesken kaiken vieläkin parempaa projektia, joka kaikella todennäköisyydellä on vieläkin pahempi "rojukasa". Mistä tässä on kysymys. Sitä olen usein miettinyt vastausta kuitenkaan saamatta. Järkevästi ajatellen se ei voi olla myöskään taloudellinen kysymys, koska näiden läjien kuntoonsaattaminen maksaa useimmissa tapauksissa enemmän kuin sellainen vene, johon ei tarvitsisi tehdä edes vesillelaskun yhteydessä juuri muuta kuin öjynvaihdot.
Siitä huolimatta haaveilen ja nautin tästä viimeisestäkin rojuläjästäni.
Donna 28

Varsinaisen veneen nimi on D. Into. Rojektivene on vielä nimetön - sillä on kyllä nimi, mutta se ei tyydytä minua