 |
Veneiden muodosta
Veneen muoto ja sen ominaisuudet riippuvat veneen laudoituksesta. Lautojen muoto ja niiden asema toisiinsa nähden selittävät veneen sekä hyvät että huonot puolet. Kun yritetään selvittää miten saaristolainen ennen vanhaan katseli venettään, on tutkittava yksittäisiä lautoja.
Oleellisinta veneessä olivat laudat. Kun saaristolainen katseli venettään, näki hän tietysti sen kaikki yksityiskohdat: steevit, kölin, laudat, piitat, koko sisustuksen - mutta laudat olivat tärkeimmät, ne olivat yhtä kuin itse vene.
Niinpä veneitä ennen vanhaan nimitettiinkin lautojen lukumäärän mukaan: kolmilaitaiseksi, nelilaitaiseksi, viisilaitaiseksi. Näistä nimityksistä selvisi myös veneen koko.
Nykyajan ihmisille näillä nimityksillä ei ole enää merkitystä eikä sisältöä, mutta ennen oli toisin. Niinpä esimerkiksi viisilaitaisella tarkoitettiin juuri tiettyyn tarkoitukseen tehtyä, tietyn muotoista ja suuruista venettä.
Laudat siis ratkaisivat veneen ominaisuudet. Mitkä nämä ominaisuudet sitten olivat?
Yksi arvosti yhtä, toinen toista. Mutta muutamista perusasioista oltiin yhtä mieltä: Veneen tuli olla vakaa ja merikelpoinen. Sellaista saaristolaista ei löytynyt joka ei olisi arvostanut näitä ominaisuuksia.
Kovin vanhoja veneitä ei ole säilynyt. Siksi se joka haluaa tietää miltä ne näyttivät, joutuu konstruoimaan ne uudelleen. Tehtävä vaikuttaa vaikealta, mutta ei mahdottomalta.
Ennen vanhaan oli traditiolla paljon suurempi merkitys kuin nykyään. Kun tehtiin uusi vene tehtiin se mielellään entisen kaltaiseksi. Siksi voidaan seurata veneiden vanhakantaisia piirteitä ja sitä kautta päätellä millaisia veneet ennen olivat. Paikoitellen on myös traditio säilynyt tavallista paremmin. Jonkin verran on myös säilynyt vanhoja kuvia.
On selvää että tällainen rekonstruktio antaa vaihtelevia tuloksia. Se ei silti merkitse että yksi tulos olisi toista parempi. Kaikki voivat olla yhtä oikeita sillä kaikki veneet olivat ennen erilaisia. Kahta samanlaista venettä ei ollut, joskin erot usein olivat vain marginaalisia.
Koska verkkovene oli saaristolaisen tärkein vene, on päähuomio kiinnitetty siihen. Verkkoveneistä myös tiedetään eniten. Isoveneet saavat myös osansa, samoin purjesumput.
Veneen pohja
Veneenveistäjät ja saaristolaiset ovat kautta aikojen syventyneet pohjan muotoon. Aina kun puhuttiin veneistä ja niiden ominaisuuksista oli pohja keskeisellä sijalla. Joko se oli liian leveä tai kapea, liian laakea tai liian terävä, tai sitten liian lyhyt tai liian pitkä. Pohjasta riitti puhetta loputtomiin.
Kun tarkastellaan pohjan muotoja vanhoissa veneissä, ovat ne kuitenkin hämmästyttävän samankaltaisia; sekä isoissa että pienissä veneissä. Eikä tässä ole mitään ihmettelemistä sillä veneeltä vaadittiin tiettyjä ominaisuuksia ja ne saavutettiin vain tekemällä pohja tietyllä tavalla.
Useimmiten veneiden pohja on leveä ja laakea, ja sellainen sen piti hyvässä veneessä olla. Tällainen vene ui korkealla vedessä ja on siis matalakulkuinen. Sillä pääsee mataliinkin satamiin. Se on kevyt soutaa ja parhaassa tapauksessa myös purjehtii hyvin. Se kantaa hyvin purjeensa, kantaa hyvin lastinsa ja on vakaa, ei kallistele turhaan.
Jos pohja sen lisäksi oli lyhyt tuli veneestä hyvin aaltoja myötäävä. Katsottiin että sellainen vene purjehtii paremmin kuin pitemmällä pohjalla varustettu. Tämä ehkä pitää paikkansa kevyellä tuulella, mutta kovemmassa kelissä pitemmällä pohjalla on etunsa.
Vakauden merkitys
Saaristolainen arvosti ennen kaikkea vakautta. Jos vene oli raskas soutaa tai purjehti huonosti oli se tietysti ikävää, mutta voitiin silti hyväksyä jos vene oli vakaa.
Vakautta tarvittiin nimittäin joka tilanteessa. Kun kalastaja oli lähdössä kalastamaan piti hänen kantaa veneeseen melkoinen määrä tavaraa: verkot, liinat, ankkurit, purjeet, mastot, spriitangot, tynnyrit ja muut varusteet. Veneeseen ja siitä pois sai kulkea monta kertaa. Jos joka kerran veneeseen astuttaessa olisi vene keinahtanut rajusti, olisi kalastaja piankin ollut rähmällään kaikkine tavaroineen.
Yhtä huonosti hänen olisi käynyt merellä holtittomasti keikkuvassa veneessä. Kun silakkaverkkoja nostettiin piti kalastajan seistä aivan veneen laidalla kiskomassa painavia verkkoja. Tällöin tarvittiin vakaata venettä.
Yhtä tärkeää oli vakaus kun veneeseen lastattiin painavaa tavaraa. Silakkatynnyrit saattoivat painaa 150 kiloa, suolatynnyrit vielä enemmän. Varsinkin viimeisen tynnyrin nostaminen veneestä oli vaikeaa koska vene tällöin oli kevyt ja kallistui helposti.
Vahvat miehet nostivat yksin tynnyrin veneestä tai veneeseen, heikompia tarvittiin kaksi. Lankkua pitkin oli tynnyri helppo vierittää rannalle, mutta väkivahvat miehet saattoivat ottaa kiinni tynnyrin päistä, kopata sen syliinsä ja kantaa ylös rannalle.
Laudat
Vielä vuosisadan alussa tehtiin verkkoveneen pohja kolmesta laudasta. Tarvittiin siis niin leveää lautaa, että kolmesta laudasta pystyttiin pohja tekemään. Ellei sellaista ollut eivät kokeneet veneenrakentajat ruvenneet venettä tekemään. Heillä oli omat totutut mittansa lautojen kallistukselle ja leveydelle eikä niistä ollut tapana paljoa poiketa.
Kolme ensimmäistä lautaa asetettiin toisiinsa nähden suurin piirtein samaan kulmaan. Kuitenkin ensimmäinen lauta sai tavallisesti olla hieman pystymmässä kuin kaksi seuraavaa. Tämä paransi veneen purjehdusominaisuuksia.
Kolmas lauta ei saanut nousta toista pystympään sillä tällöin oli vaarana, että veneestä tulisi kiikkerä.
Neljäs lauta on pohjan ja laidan välissä. Neljännen laudan muotoilusta riippui suuressa määrin millainen veneestä lopulta tuli. Jos haluttiin leveämpi vene sovitettiin lauta enemmän vaakasuoraan, jos kapeampi niin pystympään. Myös laudan leveydellä voitiin vaikuttaa veneen tuleviin ominaisuuksiin.
Viides ja kuudes lauta nostettiin sitten yhä pystympään niin että kuudes lauta oli veneen keskellä jo lähellä pystysuoraa. Keulassa ja perässä se toki oli vinommassa. Muutamissa vanhoissa veneissä, varsinkin Ahvenanmaalla postin kuljetukseen käytetyissä ns. jääveneissä, kulkee ylin lauta koko laidan mitankin lähes pystysuorassa.
Keulan vaikutus purjehdusominaisuuksiin
Saaristolaiset eivät puhuneet yksinomaan veneiden pohjasta. Myös keulan ja perän muodoista väiteltiin. Varsinkin keulan muodolla oli ratkaiseva merkitys veneen meriominaisuuksiin.
Vene jossa oli hyvän muotoinen keula kulki kevyesti ja sujuvasti aalloilla riippumatta siitä oliko se tyhjä vai lastattu, ja myös silloin kun meri näytti kyntensä.
Veneiden purjehdusominaisuudet vaihtelivat suuresti. Hyvä merivene ei nimittäin ilman muuta ollut myös hyvä purjehtija. Jos veneen haluttiin purjehtivan hyvin piti vedenalaisten linjojen keulassa olla kyllin teräviä. Ensimmäisen laudan piti olla tarpeeksi pystyssä, toinen sen sijaan sai jo kallistua ulospäin niin että veneen keulasta tässä kohtaa tuli vahvasti sisään päin kaareva. "Veden alta kovera, veden päältä kupera" piti hyvän keulan olla.
Hyvällä purjehtijalla tarkoitettiin tässä hyvää luovijaa. Laakeat kevyesti kulkevat veneet saattoivat olla eriomaisia avotuulissa, mutta harvoinpa pääsi saaristolainen avotuulta purjehtimaan. Siksi luoviominaisuudet olivat tärkeimpiä, ja veneestä tuli hyvä luovija jos sen keula veden alla oli tarpeeksi terävä ja jos siinä vielä lisäksi oli tarpeeksi korkea köli.
Parhaiten tällainen muoto saatiin keulaan käyttämällä vintoja ja kinunkeja. Kun tästä ajan mittaan luovuttiin oli lautojen laatu ratkaisevaa. Jos laudat olivat taipuisia ja sitkeitä ei ollut mitään vaikeutta tehdä veneeseen sujuvaa keulaa. Höyryttämisen tultua käyttöön asia vielä helpottui.
Keulan vaikutus merikelpoisuuteen
Myös keulan veden yläpuolella oleva osa vaikutti veneen meriominaisuuksiin. Aiemmin jo mainittiin, että veneen keula tehtiin leveäksi ja kantavaksi. Kapean perän oli tällöin tarkoitus tehdä veneestä liikkeissään joustavampi. Mutta jos keula oli liian kantava, alkoi se hakata aaltoihin, jos taas liian kapea, sukelsi se liikaa.
Jotkut veneet roiskivat vettä sisään purjehdittaessa, toiset eivät tippaakaan. Tässä suhteessa veneissä saattoi olla suuria eroja.
Perän vaikutuksesta
Yksimielisiä
oltiin siitä, että perän piti olla tarpeeksi kapea jottei
se vetäisi vettä perässään. Niinpä veneet
ovatkin leveitä keulaosastaan ja kapenevat tasaisesti perää
kohti, perän ollessa vedenalaisilta linjoiltaan usein hyvinkin kapea.