Rakentamiseen
Verkkoveneisiin

Veneen sisustaminen eli valmistaminen

Kun vene oli lyöty valmiiksi se tervattiin ja tervan kuivuttua aloitettiin sisustustyöt eli veneen valmistaminen (färdering). Mestari oli tavallisesti lähtenyt muualle töihin ja tilaaja sai selviytyä tästä työstä omin päin.

Veneen valmistaminenkaan ei ollut ihan yksinkertaista työtä. Katsottiin kuitenkin että jokainen jolla työkalut jotenkin pysyvät kädessä, selviytyvät siitä.

Kaaret (vrang, vränger)

Työ aloitettiin veneen kaarituksella. Kolme ensimmäistä kaarta keulasta ja perästä lukien pyrittiin mikäli mahdollista tekemään yhtenäisestä kappaleesta. Aina se ei ollut mahdollista ja silloin kaarta jatkettiin ylhäältä.

Keula- ja peräpiitan alle tulevat kaaret (bettvränger) tehtiin myös tavallista tukevammiksi. Edellinen muodosti samalla mastonjalan fokkamastoa varten ja senkin takia tukevuutta tarvittiin. Keskemmällä venettä olevat kaaret tehtiin tavallisesti kolmesta kappaleesta. Vierekkäisten kaarten saumat yritettiin tällöin saada mahdollisimman etäälle toisistaan.

Kaaren keskimmäinen pala tehtiin aina ensiksi. Valittiin ainespuu jonka muoto oli mahdollisimman lähellä veneen pohjan muotoa, veistettiin sen alapuoli ensin karkeasti muotoonsa ja sovitettiin sitten paikoilleen. Passarilla piirrettiin sitten kaareen sen oikea muoto.

Passarin kärkiä piti tällöin pitää luotisuorassa sillä muutoin ei kaari sopinut paikoilleen. Tottunut veneentekijä ei juuri ylimääräisiä sovituksia tarvinnut, kokematon taas sai sovittaa palasta monta kertaa ennen kuin se sopi paikoilleen.

Kun alapuoli oli valmis veistettiin kaaren yläpuoli muotoonsa. Sitten kaaren alapinta tervattiin ja kaari kiinnitettiin nauloilla laudoitukseen. Köliin ei kaarta kiinnitetty. Tämä on ikivanha tapa jota on selitetty sillä, että veneistä haluttiin näin tehdä elastisempia. Tämä ehkä pitää paikkansa viikinkiveneiden kohdalla, sillä niiden suhteellisen kevyt rakenne verrattuna suureen kokoon vaati elastisuutta. Pienempien veneiden kohdalla tämä selitys tuskin pitää paikkaansa. Veneistähän nimenomaan yritettiin tehdä tukevia eikä suinkaan joustavia.

Ilmeisesti tässä asiassa toimittiin vain ikivanhan tavan mukaan - koska näin tehdyt veneet olivat ennenkin toimineet, oli viisainta noudattaa vanhaa tapaa.

Kaarten alle jätettiin vieterilaudan päälle kummallekin puolelle tai keskelle valumareiät, sillä veden piti päästä valumaan veneen perään josta se pumpattiin pois. Nämä reiät voitiin tehdä joko poraamalla tai veistämällä.

Kaaren ylemmät osat veistettiin samalla tapaa kuin keskiosakin. Liitokset tehtiin joko päällekkäin tai sivuliitoksena. Joskus ei liitosta tehty ollenkaan, annettiin kaaren osien vain mennä reilusti limittäin. Tätä tapaa käytti mm. Konstantin Fagerlund veneissään.

Tavallisesti normina oli kaari päivässä, mutta ahkerien ja taitavien kerrotaan ehtineen kaksi kaartakin.

Ensin tehtiin ne kaaret joiden päälle tuli piitat, ja sitten mitattiin toisten kaarten paikat, niin että kaarten väliksi tuli jalan verran.

Tärkein työkalu kaaria sovitettaessakin oli kirves. Höylällä tehtiin vain viimeinen silaus, sekin tavallisesti vain kaaren näkyviin pintoihin.

Piitat (bettar)

Kun kaaret olivat valmiina tehtiin piitat. Tavallisesti näitä oli veneessä kolme: keula- keski- ja peräpiitta. Kaikki piitat siis sovitettiin kaarten päälle siten, että kaaren yläpää oli upotettu ainakin puoliväliin piittaa. Tämä siksi, että kun veneellä purjehdittiin piti purjeen aiheuttaman voiman siirtyä kaareen, ei suoraan sivulautaan.

Keski- eli mastopiitta lepäsi tavallisesti verkko- ja isoveneissä kahden kaaren päällä. Sitä piti paikoillaan kummallakin puolella kaksi polviota jotka sovitettiin piitan ja suupantin väliin. Toisinaan piitta lepäsi vain yhden kaaren päällä ja polvioitakin oli kummallakin puolella vain yksi. Edellisessä tapauksessa mastokenkä sovitettiin alla olevien kaarten päälle, jälkimmäisessä itse kaareen.

Keulapiitta ja peräpiitta lepäsivät tavallisesti vankan kaaren päällä ja kiinnitettiin laitaan kahdella tai neljällä polviolla.

Stamkrage (en ole löytänyt suomenkielistä nimitystä)

Kun piitat olivat paikoillaan, oli stamkragen vuoro. Tämä oli yhdestä väärästä puusta tehty polvio joka keulassa ja perässä sitoi ylimmät laudat toisiinsa ja steeveihin.

Suupantti (sudbandet, tullbordet, Ahvenanmaalla raftet)

Suupantti eli parraslista tehtiin yhdestä palasta. Etsittiin tarpeeksi pitkä, kaita ja oksaton mänty, joka mieluimmin halkaistiin jotta saatiin kaksi suupanttia. Tällainen materiaali oli riittävän taipuisaa mukautuakseen laidan muotoon. Aina parempi oli jos löydettiin sopivasti väärä mänty tähän tarkoitukseen. Tällöin halkaistiin puu niin, että mutka seurasi veneen ketkaa.

Suupanttia ei ollut helppo saada paikoilleen koska kaarten päät upotettiin siihen. Usein oli siksi pakko kutsua mestari paikalle.

Suupantti kiinnitettiin ensin puristimilla paikoilleen ja piirrettiin kaarten upotusten paikat. Näitä ei kuitenkaan piirtämällä saanut oikeille paikoilleen, sillä vene oli laidalta pitempi kuin kaarten päältä. Kokenut mestari tiesi melko tarkoin miten paljon merkkejä pitää siirtää päitä kohti kauemmaksi.

Suupantin lopullinen kiinnitys vaati suurta varovaisuutta mutta siitäkin yleensä selvittiin, pakko kun oli.

Suupantti ei ollut ylimmän laudan kanssa samalla korkeudella vaan vähän ylempänä. Korkeusero oli veneen keulassa ja perässä puoli tuumaa, keskellä jopa tuuman verran. Näin siksi, että veneessä käytettiin tarvittaessa varalaitoja jotka näin saivat myös sivusuuntaista tukea.

Törmäyslista (Ahvenanmaalla sudbandet)

Suupantin kanssa samaan aikaan pantiin myös törmäyslista paikoilleen. Lista kiinnitettiin ylimmän laudan ja suupantin läpi lyödyillä nauloilla, jotka sisäpuolelta kotkattiin (tai puunaulojen aikaan kiilattiin). Naulat lyötiin kaarivälin keskelle.

Tullat (tullar)

Kun suupantti oli paikoillaan tehtiin siihen tullien reiät. Tullat tehtiin kovasta puusta, koivusta tai omenapuusta. Tullien paikka verkkoveneessä oli keulapiitan takana, keskipiitan edessä ja takana ja takapiitan edessä. Tällöin käytettiin soudettaessa irtonaista tuhtoa keula- ja keskipiitan välissä.

Telkeet (tildet)

Telkeet muodostivat sen alustan jolla veneessä työskenneltiin, ts. veneen sisävuorauksen. Telkeet eivät ulottuneet aivan keulapiitasta peräpiittaan vaan päättyivät veneen kummassakin päässä yhtä kaariväliä aikaisemmin. Näihin väleihin jäi täten köliin ulottuva avoin tila joka yleensä peitettiin laudanpalalla ja josta venettä pumpattiin.

Telkeet tehtiin kuusilaudasta jonka paksuus verkkoveneissä oli vain runsaat puoli tuumaa. Jatkoksia ei mielellään tehty vaan telkeet pyrittiin tekemään yhdestä kappaleesta. Keskimmäiseen telkilautaan joka yleensä oli muita leveämpi, tehtiin aukot valumavettä varten.

Telkeet naulattiin vain heikosti paikoilleen sillä noin joka kolmas vuosi otettiin ne pois laidan puhdistusta ja tervausta varten. Samalla tietysti myös telkilaudat tervattiin.

Pehupenkki eli raiskatelki (sudpallen)

Pehupenkki on vaakasuora lauta joka peittää sivulautojen ja telkilautojen välin. Pehupenkin tehtävä oli estää roskia pääsemästä telkeiden ja sivulautojen väliin. Verkkoveneen pehupenkki tehtiin usein niin leveäksi, että siitä oli apua myös veneessä liikuttaessa.

Keulakansi (pliktet, förskottet)

Veneen keulan ja keulapiitan väliin tehtiin irtonainen keulakansi joka helpotti veneeseen kulkua. Peräpiitan ja perän väliin vastaava kansi ilmaantui vasta moottoriveneiden aikaan.

Kanapuu (stam-,nospiggen)

Aivan viimeiseksi muotoiltiin veneen steevien yläpäät. Takasteevi katkaistiin vaakasuoraan tuuman verran laidan yläpuolelta, mutta etusteevin pää eli kanapuu muotoiltiin pystyksi, vinoksi nokaksi jonka muoto vaihteli tekijän ja paikkakunnan mukaan. Erityisen komeita, pystyjä kanapuita tehtiin Brändössä ja Iniössä.

Varalaidat (skiden)

Tehtiin toisinaan saman tien. Niihin käytettiin ohutta, noin puolen tuuman lautaa. Varalaitojen leveys oli verkkoveneissä 7-8 tuumaa. Varalaidat kiinnitettiin tapeilla tullien koloihin sekä tarkoitusta varten tehtyihin ylimääräisiin koloihin. Varalaidat tehtiin yleensä kahdesta osasta jotka yhdistettiin hakasella toisiinsa.

Peräsin (rodret)

Peräsin tehtiin mänty- tai kuusilaudasta ja sen leveyden tuli olla verkkoveneessä ainakin 1,5 jalkaa. Laudat liitettiin toisiinsa peräsinraudoilla jotka pultattiin peräsimen läpi ja pitivät peräsintä koossa. Peräsin ripustettiin takasteeviin kiinnitettyihin rautoihin joissa oli alhaalla reikä johon peräsimessä oleva tappi sopi ja ylhäällä silmukat ja haka, jotta peräsimen sai helposti irti tarvittaessa. Yleensä peräsin otettiin pois kun venettä ei käytetty.

Jölvari (jölvare, styrpinne)

Jölvari, helvari eli peräsinpinna tehtiin sopivasti väärästä koivun tai saarnen oksasta. Sen takaosaan tuli pitkulainen reikä johon peräsimen yläpää tiukahkosti sopi.

Airot (åror)

Tehtiin kuusesta. Airopuun piti olla hitaasti kasvanutta, sitkeää ja vahvaa. Airon lavan pituus oli melkein kolmannes koko airosta jonka pituus verkkoveneessä oli 12-13 jalkaa. Airo kapeni tasaisesti lapaa kohti, ponsi oli pyöreä ja pyyry usein niin pitkä, että siihen pystyi kahdellakin kädellä tarttumaan.

Verkkoveneisiin
Rakentamiseen