 |
Veneen rikaaminen
Raakapurjeriki
Masto ja vantit.
Mastot, puomit ja tangot tehtiin kuusesta. Paras masto saatiin tiheässä paikassa hitaasti kasvaneesta kuusesta, joka oli juuri niin sopivan paksuinen, että riitti kun oksat ja kuori puusta poistettiin. Myös puomeihin pyrittiin valitsemaan mahdollisimman sopivan paksuista puuta.
Raakapurjemasto oli ohut ja teräväpäinen. Brändöstä löydetty vanha verkkoveneen masto on vain kolmisen tuumaa paksu.
Noin puoli metriä maston huipusta sijaitsi paksunnos johon sijoitettiin kovasta puusta, mielellään saarnesta tehty köysipyörä. Pyörän akseli tehtiin katajasta.
Pyörän kautta kulki yksinkertainen falli jonka avulla purje nostettiin. Mastoa piti pystyssä keulaan ja sivuille kiinnittyvät vantit.
Vantit olivat kotona kierrettyä hamppuköyttä joka kyllästettiin tervalla niin että siitä lopulta, varsinkin kylmällä säällä, tuli kivikovaa. Yläpäähän pleissattiin silmukka joka pujotettiin mastonhuippuun ja tukeutui maston paksunnokseen.
Keulavantti pujotettiin steevissä olevasta reiästä ja solmittiin itseensä, sivuvantit kiinnitettiin erityisillä väärästä puusta tehdyillä koukuilla (tågnålar) joiden lyhyempään päähän vantti solmittiin. Koukun pitempi pää pujotettiin laidassa olevan renkaan läpi, käännettiin vanttiin kiinni ja sidottiin siihen köysitropulla. Järjestelmä antoi näin periaatteessa mahdollisuuden lyhentää vanttia sen venyttyä käytössä. Eri asia oli miten tervattuun, jäykkään köyteen kiristyneet solmut saatiin tarvittaessa auki.
Maston pää asetettiin telkeillä irtonaisena olevaan suurehkoon mastokenkään joka antoi mahdollisuuden potkaista masto tiukkaan kun se ensin oli saatu pystyyn ja tuetuksi. Masto ei näet seisonut pystysuorassa vaan hieman taaksepäin vinossa.
Masto pystytettiin aina kun oltiin lähdössä purjehtimaan ja otettiin alas aina kotiin palattua. Toimenpide oli niin yksinkertainen, että kauan ei mietitty jos tuuli kääntyi vastaiseksi - purje päästettiin alas, vantit irrotettiin ja masto laskettiin alas. Ja sitten soudettiin. Koko toimenpide kävi parissa minuutissa, ja yhtä äkkiä oli masto ylhäällä ja purje vetämässä tuulen kääntyessä suotuisaksi.
Purje
Raakapurje tehtiin kotikutoisesta villakankaasta. Purjekankaan leveys oli 5 neljänneskyynärää, ts noin 75 cm ja se oli kudottu tiheällä kammalla neliniitiseksi. Kankaat ommeltiin yhteen makkarasaumalla (korvsöm).
Joka toinen sauma tehtiin purjeen toiselle puolelle niin että valmiissa purjeessa ei ollut sen paremmin oikeaa kuin nurjaakaan puolta vaan molemmat puolet olivat samanarvoisia.
Jonkin verran raakapurjeita tehtiin myös pellavasta, mutta pellavakangas ei ollut uutenakaan kovin tuulenpitävää ja vanhemmiten vielä vähemmän. Vähitellen puuvilla syrjäytti pellavan, mutta siinä vaiheessa oli myös spriipurje syrjäyttänyt raakapurjeen.
Purjeen liikit olivat hamppuköyttä jonka paksuus oli puolisen tuumaa.
Symmetrisiä raakapurjeita oli sekä neliömäisiä että alaspäin leveneviä. Purjeen muoto saattoi olla melkein neliömäinen, mutta useimmiten kuitenkin leveyttään selvästi korkeampi. Verkkoveneen purjeen pinta-ala oli 20-28 m2.
Purje kiinnitettiin raakaan köysilenkeillä (färlingar) ja pingotettiin kiinni raa´an nokkiin. Purjeen alakulmissa oli silmukat skuuttien kiinnittämistä varten.
Raaka oli mastossa kiinni puoliympyrän muotoisen väärän puukappaleen, rakin (rack) avulla. Puu kulki takaa maston ympäri ja sen päät sidottiin kiinni raakaan, toinen pää kiinteästi, toinen helposti irrotettavaksi. Fallin toinen pää sidottiin raakaan kiinni, toinen pää peräpiitan polvioihin narulla kiinnitettyyn koukkuun (skotkrok).
Raakapurjeella luovittaessa sai varoa ettei purje pakannut, ts. saanut tuulta väärältä puolelta. Tällöin märkä villakangas saattoi takertua mastoon niin, ettei sitä saanut tarpeeksi nopeasti alas ja pahimmassa tapauksessa vene kaatui. Siksi purjeen etuliikkiä pingotettiin keulaan päin joko pulinaköyden (boliner) tai liikissä olevaan silmukkaan työnnetyn tangon (beitiass, klostång) avulla.
Usein mastonhuippuun asetettiin myös viiri josta helposti saattoi nähdä tuulen suunnan ja sen muutokset ja näin vähentää vahingon vaaraa.
Raakapurje ei ollut erityisen tehokas luovittaessa. Siksi useimmiten tuulen puolelta työnnettiin ulos yksi tai useampi airo ja soutamalla autettiin matkan tekoa. Näin päästiin hieman ylemmäksi tuuleen ja myös vauhti parani merkittävästi. Yleensäkin vanhaan aikaan veneitä soudettiin siinä kuin purjehdittiinkin. Jopa myötätuulessa saatettiin airoja käyttää antamaan veneelle lisää vauhtia.
Pitkillä matkoilla, kun vene lisäksi oli lastissa, pidettiin luovimista liian vaarallisena. Liikkuminen lastatussa veneessä oli hankalaa, köydet saattoivat takertua lastiin, ja haaverin vaara oli ilmeinen. Koska täyteen lastatun veneen soutaminenkin oli hankalaa, otettiin vastatuulen sattuessa kiinni maihin ja odotettiin suotuisampaa tuulta.Joskus odottelu saattoi kestää viikkokausia.
Niinpä eräskin ukko Tukholman matkallaan pääsi vain muutaman meripenikulman kotisaareltaan, kun tuuli jo kääntyi vastaiseksi. No, hän kiinnitti veneensä suojaiseen lahteen ja alkoi odottaa tuulen kääntymistä. Tuuli ei kääntynyt, lopulta ukolta loppui ruoka ja hänen oli palattava tyhjin toimin kotiin.
Edellä kuvatulla tavalla järjestetty raakapurjeriki on ikivanhaa perua. Jo viikinkiveneissä käytettiin melkein täsmälleen samaa järjestelyä, veneiden ja purjeiden koko vain oli toinen. Oikeastaan ainoa ero oli siinä, että viikinkiveneissä mastonjalka oli kiinteä eikä irtonainen.
Raakapurjerikiä on esiintynyt myös toista, epäsymmetristä tyyppiä. Kun etuliikki oli lyhyt ja takaliikki pitkä, oli raaka kiiinni mastossa noin kolmanneksen päässä kärjestään. Raaka oli tällöin melko lyhyt, purje alhaalta huomattavasti leveämpi kuin ylhäältä, muodoltaan melkein kolmiomainen. Toisessa tyypissä jossa etuliikki oli takaliikkiä pitempi oli purje enemmän neliömäinen ja raaka mastossa kiinni melko keskeltä.
Siirtyminen sprii- ja kahvelipurjeisiin
Spriipurjeet ja kahvelipurjeet lienevät alun perin kotoisin Hollannista, josta ne pikku hiljaa levisivät Itämerelle.
Raakapurjeet olivat yleisessä käytössä 1800-luvun puoliväliin. Tämän jälkeen alkoivat sprii- ja kahvelipurjeet yleistyä ja siirtyminen näihin tapahtui melko nopeasti parissa - kolmessakymmenessä vuodessa.
Eivät spriipurjeet sitä ennenkään olleet tuntemattomia. Niitä oli jo pitkään käytetty pienemmissä veneissä kuten soutupaateissa ja sumpuissa. Postia kuljetettaessa oli spriipurjeita paikoitellen käytetty jo pitkään, aina 1820- luvulta saakka, vaikka vasta 1852 antoi postilaitos määräyksen siirtyä spriipurjeisiin.
Muutos tapahtui ensiksi juuri verkkoveneissä. Suurin syy tähän oli se, että uusi rikityyppi oli ominaisuuksiltaan ylivoimainen. Spriipurjeilla pääsi huomattavasti ylemmäs tuuleen kuin raakapurjeella ja vastakäännös oli lastenleikkiä verrattuna vastaavaan operaatioon raakapurjeella. Kaksi mastoa kaksine purjeineen antoi myös mahdollisuuden sovittaa purjepinta tilanteen mukaan ja mahdollisti suhteellisen suuret purjeet jotka taas antoivat lisää vauhtia.
Koska kilpailu parhaista kalapaikoista oli ankaraa pääsi se jolla oli nopein vene myös ensimmäisenä laskemaan verkkonsa parhaalle paikalle. Ei varmaankaan ollut mukavaa katsoa naapurin kryssaavan ohi uusilla purjeillaan kun itse sai kiskoa airoissa. Kyllä siinä äkkiä hankki itselleenkin paremmat purjeet.
Kaikki eivät tietenkään pitäneet uudistuksesta. Katsottiinpa, että uudet purjeet vain laiskistavat ihmisiä koska enää ei tarvitse raataa airoissa niin kuin ennen. Uusista purjeista tuli toisille moraal-nen kysymys ja niinpä eräs Sottungan kappalainen kieltäytyi lukemasta rukousta niiden puolesta jotka "käyttävät kirottua vinopurjeita, jotka kulkevat Jumalan tuulta vastaan". Kunnon pastori lienee ajatellut että vastatuuleen kulkeminen on vastoin Jumalan tahtoa ja tarkoitusta.
Isoveneissä raakapurjetta käytettiin paljon pitempään kuin verkkoveneissä. Isoveneen suuret purjeet tulivat tietysti kalliiksi vaihtaa ja tämä lienee eräs syy. Mutta moni piti raakapurjeita myös parempana kuin puomilla varustettuja purjeita.
Raakapurjeella onkin hienoa purjehtia myötäiseen. Vinossa oleva purje nostaa venettä päinvastoin kuin sprii- tai kahvelipurjeet, jotka painavat sitä alaspäin. Ja jos vene oli täydessä lastissa ja siinä oli vielä lehmiä tai hevosia, ei edes takaisin heiluva puomi helpottanut matkan tekoa. Myötätuulessa siis katsottiin raakapurje ylivoimaiseksi, mutta sivutuulessa tai vastaisessa päihittivät uudet purjeet sen kirkkaasti.
Viimeiset isoveneet olivatkin yleensä varustetut kahvelipurjeilla juuri niiden ylivoimaisten luoviominaisuuksien takia, varsinkin silloin kun venettä ei tarvittu esim. nuotanvetoon, jolloin rikin oli syytä olla helposti purettavissa. Näissä veneissä käytettiin siksi spriipurjeita.
Spriipurjeet (priipurjeet, varpapurjeet)
Verkkoveneissä raakapurjeen siis korvasivat kaksi spriipurjetta: fokka ja isopurje. Joskus käytettiin niiden lisäksi myös joko steeviin tai erityisen puomiin kiinnitettävää klyyvaria.
Edellä jo mainittiin spriipurjeiden eduista. Ehkä tärkeintä oli juuri niiden mukautuvaisuus. Kalapaikoilla käytettiin yleensä pelkkää fokkaa. Fokka oli keulassa, ilman puomia, ja se oli helppo laskostaa pois tieltä keulapiikkiin kun sitä ei tarvittu. Purje oli kevyt ja kätevä käyttää, raakapurjetta tehokkaampi, eikä vienyt juurikaan tilaa. Pelkkää keulapurjetta käytettiin siksi usein lyhyemmillä matkoilla kotinurkissa. Pidemmillä matkoilla käytettiin molempia purjeita.
Isopurje oli fokkaa suurempi. Se oli varustettu puomilla. Purje kiinnitettiin puomiin lyhyillä, solmittavilla narunpätkillä, joskus myös katajaisilla renkailla. Isompia vastaavia renkaita käytettiin pitämään purjetta kiinni mastossa.
Spriipurje nostettiin ylös
työntämällä spriitangon ohennettu pää purjeen
piikkikulmassa olevaan silmukkaan ja nostamalla sitten spriitangosta purje
ylös. Mitään falleja ei tarvittu. Spriitangon alapää
nojasi maston ympäri kietaistuun, itsensä läpi pujotettuun
köysilenkkiin (spriitropu, spristoffen).
 |
 |
| Spriitangon ylä- ja alapää | Spriitroppu |
Mastoissa ei ollut vantteja ja ne seisoivat etu- ja mastopiittaan tehdyissä rei´issä ja nojasivat alapäästään piitan alla olevaan mastokenkään. Tällainen masto oli helppo ja nopea pystyttää ja laskea. Purjerenkaat vain pujotettiin mastoon, masto pystytettiin reikäänsä, spriitanko pujotettiin piikkikulmaan ja purje nostettiin ylös. Tämä kävi parissa minuutissa. Yhtä helppoa oli maston ja purjeiden alas ottaminen.
Koska fokka oli ilman puomia ja sen skuuttikulma ulottui usein hyvän joukon isomaston takapuolelle, skuutattiin se kaksinkertaisella skuutilla. Skuuttiköysi kulki kaaressa olevan reiän läpi ja kiinnitettiin tullaan helposti nykäisemällä avattavalla solmulla.
Isopurjeen skuutti saattoi kulkea monella eri tavalla, yleensä sen pää kiinnitettiin peräsimen yläpäässä olevaan silmukkaan, josta skuutti kulki parin puomissa olevan plokin kautta veneen pohjalla olevaan plokiin ja skuutattiin sitten sopivaan tullaan tai peräpiitassa olevaan naakeliin. Käytettiin myös järjestelyä jossa puomiin kiinnitetty skuutti kulki ensin peräsimessä olevan kaksikertaisen plokin läpi, sieltä puomissa olevaan plokiin ja täältä taas kaksinkertaisen plokin läpi, josta se vedettiin pitkin jölvaria. Tällöin ruorimies saattoi kietaista skuutin pariin kertaan jölvarin ympärille jossa se pysyi hyvin kädessä, ja tarvittaessa irrottaa skuutin nopeasti.
Selittämättä on selvää, että skuutit pidettiin purjehdittaessa selvinä. Sotkuinen skuutti saattoi kriittisessä tilanteessa takertua kaareen tai plokiin kohtalokkain seurauksin.
Kahvelipurjeet
On ollut saatavissa hyvin vähän tietoa kahvelipurjeiden käytöstä verkkoveneissä. Postilaitoksen määräyksessä vuodelta 1852 puhutaan puomilla varustetusta purjeesta (bomsegel) jolla todennäköisesti tarkoitetaan spriipurjetta. Kuitenkin Eckerössä ja Lemlandissa tiedetään käytetyn kahvelipurjeita paitsi postin kuljetuksessa käytetyissä jääveneissä niin myös verkkoveneissä jo viime vuosisadalla.
Myöhemmin, varsinkin viime vuosikymmeninä ovat kahvelipurjeet vallanneet veneet. Niinpä talonpoikaisveneiden kilpailuissa spriipurjeet, puhumattakaan raakapurjeista, ovat harvinaisia. Toivottavaa olisi että spriipurjeiden käyttö jälleen lisääntyisi samoinkuin puuvilla niiden materiaalina.
Kahvelipurje on varsinkin kryssissä
huomattavasti sprii- tai raakapurjetta tehokkaampi, siksi siihen siirryttiin.
Nykyisin käytetyt ylikokoiset kahvelipurjeet antavat veneille vauhtia
jo heikoissakin tuulissa, mutta ovat kovassa tuulessa vaarallisia.
Veneeseen on usein vaikea saada suurilla kahvelipurjeilla oikeaa balanssia.
Masto on tavallisesti liian takana ja purjepainopiste siirtyy liian taakse.
Tilannetta voi korjata monin tavoin, joista tehokkaimpia ovat maston siirto
eteenpäin, fokan suurentaminen, isopurjeen kahveliliikin nostaminen
pystympään ja puomiliikin lyhentäminen.
Nykyisistä kahvelipurjeista
Purjeiden ompelemisesta
Saaristolaiset leikkasivat itse purjeensa. Työ tehtiin joko kotona tuvassa tai ellei tilaa ollut kotona tarpeeksi, jonkun naapurin luona.
Ensin purjeen ääriviivat mitattiin ja lyötiin naulat joka kulmaan. Sitten pingotettiin naulojen väliin nuora ja levitettiin purjekankaat merkityn alueen sisään.Takaliikistä aloitettiin. Kankaat pantiin päällekkäin sen verran kuin kangasta saumoihin tarvittiin.
Vain yläliikki leikattiin nuoran osoittamaan linjaan. Masto- ja puomiliikkiin piti tehdä sopiva kaari jotta purjeeseen tulisi pussia.
Kokemuksesta tiedettiin suurin piirtein kuinka suuri pussista tehtäisiin. Niinpä puomiliikin kaaren syvyys oli isopurjeessa 8-9 tuumaa, mastoliikin 6 tuumaa. Pahinta oli ellei pussia tullut tarpeeksi koska silloin purje ei koskaan istunut kunnolla. Hiukan liian iso pussi ei niinkään haitannut, vähensi vain hieman veneen kykyä nousta ylös tuuleen.
Kun kankaat olivat valmiiksi leikatut ommeltiin ne yhteen, reunat päärmättiin ja kulmat sekä reivinarujen kohdat vahvistettiin.
Viimeksi purjeet liikattiin. Liikkiköytenä käytettiin noin puolen tuuman vahvuista tervattua hamppua. Liikattaessa piti ottaa huomioon liikkiköyden erilainen venyminen eri liikeissä. Niinpä takaliikkiin tuleva köysi sai olla aavistuksen verran itse liikkiä pitempi, kun taas masto- ja puomiliikkien köydet olivat liikkiä lyhyempiä. Eniten piti köyttä lyhentää yläliikissä sillä spriitanko venytti sitä voimakkaasti. Tämä voimakas venyminen piti ottaa huomioon myös fokan alaliikissä.
Purjeen kulmiin jätettiin liikattaessa silmukat purjeen kiinnittämistä ja nostoa varten. Varsinkin piikkikulman silmukka suojattiin joko kiertämällä silmukkaan ohutta, vahvaa rihmaa tai ompelemalla sen suojaksi nahanpalanen.
Kun liikit olivat valmiina
ommeltiin purjerenkaat (klavar), reivinarut ja puomin kiinnitysnarut (färlingar)
paikoilleen ja sen jälkeen purjeet olivat valmiit käyttöön.