 |
Veneiden rakentamiseen tarvittavat ainekset
Ennen vanhaan veneen rakentaminen alkoi talviseen metsään menolla. Puu piti kaataa siihen aikaan jolloin puu oli lepotilassa ja sen kosteuspitoisuus on pienimmillään. Tavallisesti tämä tapahtui helmi-maaliskuussa. Jotkut uskoivat myös että täyden kuun aikaan ei saanut venepuuta kaataa, sillä silloin veneestä tuli huono ja sitä seurasi huono onni. Porvoon suunnalla venepuut piti kaataa laskevan kuun viimeisenä torstaipäivänä.
Piti siis löytää köliksi, venelaudaksi, polvioiksi ja steeveiksi sopivaa puuta. Hyvän venelautapuun piti olla tarpeeksi paksua, tarpeeksi pitkää, jokseenkin tasapaksua, mielellään vähän väärää - varsinkin ylimpiin lautoihin veneen keulassa tarvittiin väärää puuta - ja mahdollisimman oksatonta. Tosin pienet, terveet oksat vain lujittavat puuta eikä niitä katsottu karsaasti vaan kyse oli puun sisään kuivuneista oksista.Puussa ei myöskään saanut olla lylyä.
Kunnon puun löysi seuraamalla tiettyjä merkkejä. Jos puu oli pohjoiseen väärä latvan siis osoittaessa etelään, ei lylystä ollut haittaa. Myös kaarnan laatua seurattiin - jos se oli epätavallisen sileää, saattoi sen alla piillä lylyä. Vaalea kaarna viittasi paremmanlaatuiseen puuhun kuin tumma ja oli sitä parempi, mitä alemmaksi puussa vaalea kaarna ulottui. Puun syiden piti myös kulkea suoraan eikä miten sattuu.
Usein puukon kärjellä tutkailtiin syiden kulkua. Puun piti mielellään olla hitaasti kasvanutta, vahvaa ja tiheäsyistä joten sitä etsittiin tiheistä metsistä. Puun piti myös olla poikkileikkaukseltaan kauniin pyöreää.
Aikaisemmin, ennen tukkisahan aikaa oli laudat pakko valmistaa halkaisemalla puu. Puu lyötiin kiiloilla keskeltä halki, tasoitettiin halkaisupinnat ja veistettiin puolipyöreä tukki laudaksi. Yhdestä puusta saatiin näin vain kaksi lautaa. Ei ihme, että veneet aiemmin pyrittiin tekemään niin leveistä laudoista kuin mahdollista. Niinpä ennen vanhaan tehtiin pienemmät veneet neljästä laudasta, isommat viidestä (luku siis kertoo veneen yhdellä puolella olevien lautojen määrän).
Tällaisten lautojen tekoon tarvittiin jo järeitä tukkeja ja kerrotaankin vanhoissa veneissä käytetyn jopa kyynärän (n 60 cm) levyisiä lautoja. Venelaudat tehtiin halkaisemalla aina 1700-luvun loppuun. 1800-luvun alkupuolella tulivat tukkisahat käyttöön ja venelautojen teko helpottui ratkaisevasti.
Venelautojen sahaaminen
Venelautoja sahattiin tukkisahalla pukkien päällä. Tukki piti saada parin metrin korkeuteen joten jos sopiva kallio tai mäenrinne oli käytettävissä helpotti se työtä, sillä sahattava tukki oli näin helpompi vierittää pukkien päälle. Pukkeja tarvittiin silloin myös vain yksi.
Ennen sahausta tukki kuorittiin ja narun avulla vedettiin sen keskelle pitkittäinen viiva, jota sahurin piti seurata. Jotkut merkkasivat tukin pintaan saman tien kaikki sahausviivat, toiset taas lisäsivät viivoja vasta sahauksen edistymisen mukaan.
Sahattaessa tukki lyötiin pukkeihin kiinni rautaisten hakojen avulla. Tukin viereen pantiin pari lankkua jotta sahurilla olisi jotain johon tukea jalkansa. Sen jälkeen yläpuolella oleva sahuri tarttui kiinni sahan kädensijoihin, alapuolinen mies samoin, ja alettiin sahata.
Kerrottiin, että jos saha oli kunnossa, ts. terävä ja haritukseltaan sopiva, saattoi kaksi miestä sahata kuusimetrisen, tyvestään toista jalkaa paksun tukin tuuman laudoiksi yhdessä päivässä. Ja jos käytettävissä oli enemmän ihmisiä niin sitä joutuisammin työ kävi.
Sahan alapäähän saatettiin panna kaksi miestä kiskomaan ja työssä vuoroteltiin. Toisaalta ei ollut harvinaista että alasahurin työtä sai hoitaa joku keskenkasvuinen poika. Tottakai myös kannatti teroittaa sahaa välillä. Näin tehtiinkin tavallisesti pari kertaa päivässä.
Verkkoveneen laudoitukseen tarvittiin pari kolme edellä mainitun kokoista tukkia. Lisäksi tarvittiin pari tavallista väärempää tukkia ylimpiä lautoja varten ja pari kuusitukkia veneen sisäpuolta varten. Venelautojen sahaamisessa kului näin suurin piirtein viikko. Tämä työ tehtiin yleensä jäittenlähdön aikaan, silloin kun kelirikko joka tapauksessa esti muuta työtä.
Kun tukit oli sahattu laudoiksi pantiin ne sahausjärjestyksessä ulos kuivumaan. Laudat saivat kuivua suurin piirtein heinäntekoaikaan saakka jonka jälkeen ne vietiin katon alle suojaan. Venettä niistä alettiin tehdä seuraavana keväänä. Ennen vanhaan ei oltu turhan tarkkoja lautojen kuivumisen kanssa. Jos mestari ja muuta työvoimaa oli saatavilla voitiin venettä ryhtyä rakentamaan jo samana kesänäkin. Itse asiassa oli paljon helpompaa käsitellä vielä hieman tuoretta puuta; se oli taipuisampaa ja joustavampaa. Monet olivat myös sitä mieltä että suhteellisen tuoreesta puusta tehty vene oli kestävämpi eikä lahonnut yhtä helposti kuin vanhemmasta materiaalista tehty. Mene ja tiedä; kun veneen normaali käyttöikä ennen vanhaan oli parisenkymmentä vuotta, kestivät todennäköisesti kaikki veneet tuon ajan suurin piirtein yhtä hyvin.
Steevit (stävar)
Etusteevin piti olla toisesta päästään voimakkaasti kaareva, toisesta taas suhteellisen suora. Tätä varten pyrittiin löytämään sopivasti väärää, tukevaa mäntyä. Aina tämä ei onnistunut ja usein tehtiin steevin keskelle myös liitos, useimmiten poikittainen hakaliitos, mutta varsinkin Ahvenanmaan Jurmossa käytettiin pitkittäistä tappiliitosta, josta "jurmolaiset" oli helppo tunnistaa. Koska kaikki männyt eivät ole samanlaisia vaihtelivat veneiden keulaprofiilit toisten ollessa enemmän ja toisten vähemmän kaarevia. Kahta täysin samanlaista keulaa oli mahdotonta löytää.
Takasteevi oli muodoltaan suhteellisen suora. Monin paikoin tehtiin täysin suoria takasteevejä, toisin paikoin saattoi steevi kaartaa jonkin verran.
Takasteeviksi pyrittiin löytämään mänty jossa oli sopiva vahva juuri, sillä juuresta veistettiin polvio joka liitti steevin köliin.
Kölipuu (kölstock)
Köli veistettiin sopivasta mäntytukista. Ensiksi veistettiin tasaiseksi tukin yläpinta, sitten sivut, ja viimeiseksi alapinta. Ylösalaisin käännettyyn köliin olikin nyt mukava lähteä tekemään T -kirjainta muistuttavaa muotoa jota tarvittiin, jotta olisi jotain johon alimmaisen laudan kiinnittää.
Isäni kutsui näitä T:n sivulle sojottavia sakaroita vieterilaudaksi (fjäder). Saumakohdan eli punningin (spunning) leveys oli pari tuumaa, kölin paksuus veneen koosta riippuen kahdesta kolmeen tuumaan. Kölin korkeus oli tavallisesti kuutisen tuumaa, mutta joskus puolet enemmänkin.
Köliä ei kuitenkaan heti veistetty lopullisiin mittoihin vaan se pantiin puolivalmiina välillä kuivumaan. Aina oli nimittäin olemassa se mahdollisuus että kölitukki vääntyisi tai menisi kieroon ja silloin oli hyvä että kölissä oli vielä vähän työvaraa. Koska köli kuitenkin oli sydänpuuta ei sitä voinut liikaa kuivattaa sillä tällöin oli aina halkeamisen vaara olemassa.
Vintat ja kinungit (vindor och kinnungar)
Vanhoissa veneissä kutsuttiin kahden alimman laudan steevejä vastaan tulevia päitä vintoiksi ja kinungeiksi. Ennen höyrytyksen käyttöön tuloa oli näet mahdotonta taivuttaa alimmaisten lautojen päitä niin paljon että veneeseen saataisiin veden alle riittävän terävät keula ja perä jotka kuitenkin nopeasti, varsinkin keulassa, levenisivät kantavaksi runkomuodoksi.
Niinpä nämä lautojen päät tehtiin tukista veistämällä. Tätä varten tarvittiin tukkeja, joiden syyt kulkivat puuta kiertäen. Näin saatiin parhaat vintat ja kinungit, mutta yhdestä tukista saatiin niitä vain kaksi joista toinen siis sopi veneen keulaan ja toinen kölin vastakkaiselle puolelle perään.
Piti siis löytää toinen tukki jonka syyt kiersivät vastakkaiseen suuntaan ennen kuin riittävästi aineksia oli koossa. Ei kuitenkaan ollut helppoa löytää kierteistä puuta. Myötäpäiväistä kierrettä kyllä löytyi, mutta vastapäiväistä vain kiven takaa.
Kierteistä puuta haettiin niin, että veistettiin kirveellä riittävän pitkä pätkä kaarnaa puun kyljestä, kaivettiin kirveen terällä kasa kuitua esiin ja kiskaistiin nipusta. Aina ei tulos suinkaan ollut toivottu ja paljon puuta tuli tuossa etsinnässä pilattua.
Siksi otettiin usein riittävän järeä suorasyinen tukki ja tehtiin samasta tukista vintat ja kinungit veneen kummallekin puolelle.
Järeän tukin halkaisemisessa oli omat niksinsä. Varovaisemmat porasivat tukkiin sopivia ohjausreikiä mutta tottuneemmat hakkasivat tukkiin vain riittävän syvän kolon, ja ihmeen helposti tukki sitten halkesikin toivotulla tavalla.Työn helpottamiseksi se yleensä tehtiin talvipakkasilla jolloin jäätynyt puu oli helpointa halkaista.
Kaaret (vränger)
Kaaret tehtiin vääristä männyn rungoista, oksista tai juurista. Näitä vääriä palasia pantiin sopivassa tilaisuudessa aina talteen vastaisen varalle; silloin kun metsää hakattiin tai muuten satuttiin hyvä palanen löytämään. Ainekset vain kuorittiin, veistettiin syrjät suoriksi ja aines sopivan paksuksi ja pantiin kaarien aihiot sitten kuivumaan.
Verkkoveneen kaarien paksuus oli runsaat pari tuumaa, mutta korkeutta tarvittiin melkein toinen mokoma jotta kappaleessa olisi riittävästi työvaraa.
Piitat (bettar)
Piitat tehtiin suhteellisen järeästä mäntylankusta, mitat olivat n. 3 X 12-15 tuumaa.
Polviot (knän)
Piitat kiinnitettiin veneen laitoihin polvioiden avulla. Nämä tehtiin sopivasti vääristä männyn oksista tai juurista. Suhteellisen järeää väärää puuta tarvittiin niihin vaakasuoriin polvioihin (tamiskraht, ruots. stamkrage) jotka kiinnittivät keulassa ja perässä veneen laidat ja steevit toisiinsa ja jotka liitettiin päistään suupantteihin.
Suupantti (sudbandet, tullbordet, Ahvenanmaalla raftet)
on veneen laitaa sisäpuolella kiertävä tukeva lista (parraslista) jonka alle kaarten päät upotettiin ja joka naulattiin kiinni ylimpään lautaan ja ulkopuolella kulkevaan törmäyslistaan. Suupantti ja törmäyslista tehtiin mielellään vielä vähän tuoreesta männystä sillä ne joutuvat taipumaan kahteen suuntaan eikä 2 X 4 tuumaisen suupantin taivutus kuivana oikein ota onnistuakseen.
Muut tarvepuut
Kuusilautaa tarvittiin veneen sisustamiseen sillä siitä tehtiin telkeet, raiskatelkeet eli pehupenkit (sudpallar) ja keulassa kulkemista helpottavat steevin ja piitan väliset kannet. ( Brändössä plikt, -et, Iniössä förskottet). Kuusesta tehtiin myös mastot, puomit, spriitangot ja airot.
Naulat
Vielä 1800-luvun lopussakin koottiin veneet vielä usein puunauloin. Jotkut veneentekijät luopuivat tästä tavasta vasta 1920-luvun kuluessa.
Puunaulat vuoltiin puukolla katajasta ja niitä tarvittiin verkkoveneeseenkin melkoisia määriä. Siksi niitä tehtiin joutoaikoina etukäteen varastoon. Tottunut mies teki naulan valmiiksi muutamassa minuutissa. Kaulaan ripustettiin työtä varten puinen laudanpätkä jota vasten naulaa oli helppo vuolla tarvitsematta pelätä vaatteiden puolesta.
Naulojen tekoa helpotti kovasta puusta tehty rei´ítetty mallikappale johon naulan paksuutta kokeiltiin. Olen myös Jungfruskärissä nähnyt työkalun jota käyttäen puunaulan paksumman pään sai mukavasti pyöräyttämällä valmiiksi ja tarkaksi. Iniössä käytettiin erityistä putkimaista poraa jolla puinen naula oli nopeasti muotoiltu sopivaksi.
Lautojen kiinnitykseen tarvittavat naulat saattoivat olla paksuudeltaan vain runsaat neljännestuumaa, mutta veneeseen tarvittiin isompiakin, kolmen varttituuman paksuisia puunauloja (helar). Näillä kiinnitettiin kaaret laudoitukseen.
Galvanoituja venenauloja alettiin käyttää 1900-luvun alussa. Nämä ruotsalaisvalmisteiset naulat olivat tasapaksuja litteitä nauloja jotka heti kannasta alkaen kapenivat kärkeä kohti. Naulojen pituus vaihteli kahdesta kolmeen tuumaan.
Ruotsalaiset naulat olivat parempia kuin myöhemmin markkinoille tulleet suomalaiset. Suomalaisen naulan poikkileikkaus oli hieman soikea ja se halkaisi puun helpommin kuin ruotsalainen. Lisäksi suomalaisen naulan galvanointi oli heikkolaatuista ja naulat saattoivat nopeasti ruostua poikki ja piloille. (Itsellänikin on Rymättylässä v. 41 rakennettu vene jota tämä ongelma kiusaa. Vaikka vene on myöhemmin niitattu kupariniiteillä naulojen välistä, aiheuttavat läpi ruostuvat ja puuta lahottavat naulat tavan takaa uusia vuotoja. Toisessa, v. 1943 Iniössä rakennetussa veneessäni tätä ongelmaa ei taas ole lainkaan, vaan naulat ovat edelleen aivan alkuperäisen veroisessa kunnossa.)
Venettä laudoitettaessa naulat kotkattiin sisäpuolelle jolloin syntyi suhteellisen tiukka ja pitävä sauma. Venettä tehtäessä tarvittiin toki myös järeämpiä nauloja - näillä kiinnitettiin laudat kaariin, kaaret köliin, polviot piittoihin ja laitoihin ja niin edelleen. Nämä naulat taottiin aluksi kotinurkissa, mutta 1900-luvulle siirryttäessä alettiin tässäkin käyttää tehdastavaraa.
Aluksi rautaisten
naulojen kestävyyttä epäiltiin ja siksi joka toinen naula
sai edelleen olla puinen. Tehtiin myös niin, että vain veden
yläpuolelle jäävät laudat naulattiin rautanauloin.
Käytännössä ei puu- tai rautanauloilla tehtyjen veneiden
kestävyydessä kuitenkaan ollut eroja - ei ainakaan niin kauan
kun vene vielä oli suhteellisen uusi. Vanhemmissa veneissä alkoivat
toki puunaulat vähitellen löystyä, mutta niin tekivät
rautanaulatkin, varsinkin jos ne olivat ilman galvanointia, niin kuin
aluksi oli laita.