 |
Verkkoveneen lyöminen
Veneen laudoittamista kutsuttiin ennen sen lyömiseksi. Kun laudat olivat paikoillaan oli lopputyö veneen valmistamista.
Kölipuu (kölen)
Ennen kuin venettä päästiin laudoittamaan oli puolivalmis köli veistettävä sopivaan muotoon ja paksuuteen ja lopuksi höylättävä. Vaikein ja tärkein tehtävä tässä oli löytää vieterilaudalle oikea muoto. Vieterilaudan muoto määräsi näet ensimmäisen laudan taipumisen ja tämä vuorostaan koko veneen pohjan muodon.Näin oli asian laita varsinkin sen jälkeen kuin vintat ja kinungit jäivät pois käytöstä.
Monet vanhat mestarit muotoilivat punningin vieterilautaan vain kirveellä ja aina vain silmämääräisesti. Toiset sentään käyttivät apunaan myös höylää.
Steevit (stävar)
Samanaikaisesti kölin
kanssa oli myös steevit saatava valmiiksi. Steevit kiinnitettiin
köliin tavallisesti hakaliitoksella, mutta varsinkin takasteevin
kiinnityksessä näkee muitakin tapoja. Liitoksessa piti olla
haka koska tervatut palaset eivät muuten olisi kiinnitysvaiheessa
pysyneet paikoillaan.
 |
| Hakaliitos
steevin ja kölin välillä. Kuvassa näkyy myös
punninki johon 1. lauta upotetaan. |
Hakaliitos kiinnitettiin kahden sisäpuolelta lyötävän ja ulkopuolelta kiilatun tukevan puunaulan avulla. Liitokset tehtiin yksinomaan sahaa ja kirvestä käyttäen. Tällöin oli huolellisuus paikallaan, sillä useinkaan ei välissä käytetty edes tiivistettä, vaikka sitä vanhoissa veneissä muuten yleensä ripoteltiin surutta vähän joka rakoon.
Kun steevit oli kiinnitetty köliin nostettiin teelmys parin tukevan pölkyn päälle. Pölkkyihin oli porattu tapit, joiden väliin köli tiukasti sopi. Steevien yläpäistä vedettiin tämän jälkeen pari tukevaa lankkua maahan ja ankkuroitiin lankkujen päät sopivien kivien avulla. Ennen vanhaan verkkoveneet tehtiin näet yksinomaan ulkosalla jolloin kivistä ei tavallisesti ollut puutetta. Ja vaikka pienempiä veneitä olisi ehkä mahtunut tekemään sisätiloissakin, esti valon puute tehokkaan työskentelyn. Venettä tehdessä oli sitä myös päästävä katsomaan vähän kauempaa koska kaikki työ tehtiin silmämääräisesti, ei piirustusten tai mallien mukaan.
Steevit oli tietysti saatava pystysuoraan. Muuten oli lopputuloksena helposti vene jossa oli isompi ja pienempi puoli. Siksi apuna käytettiin tässä vaiheessa luotilankaa.
Vintat (vindor)
Silloin kun vintoja vielä käytettiin alkoi laudoitustyö niiden muotoilulla. Vintat jätettiin ensin suhteellisen paksuiksi ja kiinnitettiin sellaisena tilapäisesti paikoilleen. Tämän jälkeen ne muotoiltiin karkeasti sopivan muotoisiksi ja paksuisiksi. Lopuksi vintat taas irrotettiin, höylättiin valmiiksi, tervattiin sauman kohta, pantiin tiivisteeksi eläinten karvasta tehtyä huopaa ja naulattiin vintat paikoilleen.
Vintat tehtiin aina parittain, siis veneen vastakkaisilla puolilla olevat yhtä aikaa. Tämä työtapa koski myös koko veneen laudoittamista, sillä vastakkaisen puolen lauta oli helppo muotoilla parinsa peilikuvaksi. Tavallisesti aloitettiin keulasta ja jatkettiin sitten perästä.
Takimmaisten vintojen teko olikin jo helpompaa kuin etummaisten, sillä niiden taivutus ei ollut läheskään yhtä voimakas kuin keulassa. Kun vintat olivat paikoillaan täytettiin niiden väliin jäävä osa tavallisella laudalla. Jatkokset tehtiin vinoliitoksella joka aukeni perään päin.
Liitoksen teossa ei oltu auringontarkkoja vaan se tehtiin pikaisesti kirveellä ja väliin pantiin reilu annos voilokkia.
Vintoja käytettiin aika myöhään, esim. Brändössä se oli 1910-luvulla vielä yleistä. Myöhemmin, höyryttämisen tultua käyttöön, oli työtapa toinen.
Tällöin ensimmäinen lauta tehtiin yleensä kahdesta osasta. Keulasta aloitettiin nytkin. Ensiksi lauta vietiin höyrytyslaatikkoon. Lautaa höyrytettiin noin tunti laudan paksuuden tuumaa kohti, ts. normaalille 5/8 tuuman venelaudalle riitti 30-45 minuutin höyrytys. Koko lautaa ei kuitenkaan aina tarvinnut höyryttää, usein riitti kun laudan eniten taipumaan joutuva pää kunnolla höyrytettiin.
Tämän jälkeen oli lauta taivutettava muotoonsa. Laudan pää työnnettiin jonkin vajan seinälle tehtyyn sopivaan rakoon ja pihtien sekä susipuun avulla laudat väännettiin oikeaan muotoonsa ja lukittiin siihen. Lauta jätettiin kuivumaan yön yli ja seuraavana päivänä työtä jatkettiin.
Lauta sovitettiin ensin karkeasti paikoilleen, otettiin irti, muotoiltiin lopullisesti; taas tervaa ja voilokkia väliin ja sitten lauta naulattiin vieterilautaan ja steeviin kiinni. Paikoitellen käytettiin höyrystyksen alkeellisempaa muotoa: laudat pantiin meriveteen likoamaan ja kun ne olivat kunnolla märkiä, kuumennettiin ne nuotion yllä ennen taivuttamista. Myös kuumia, märkiä rättejä käytettiin tähän tarkoitukseen. Usein myös sopiva kallion- tai kivenkolo riitti lautojen taivuttamisen apuvälineeksi.
Kun ensimmäinen lautakerta oli paikoillaan oli pahimmasta selvitty. Jatko oli jo helpompaa. Ennen seuraavan lautakerran alkamista oli kuitenkin vielä yksi työ edessä. Lautojen ulkoreunat oli veistettävä tai höylättävä lopulliseen muotoonsa. Mestari siis sihtaili keulasta ja perästä laudan kulkua, teki joskus lautaan merkkejään, mutta useimmiten vain tarttui kirveeseen ja veisti pois sen minkä piti tarpeellisena. Höylällä sitten viimeisteltiin työ.
Tässä vaiheessa jouduttiin jo myös miettimään millaisessa linjassa laudat ovat toisiinsa nähden. Jos laidan piti kaartua sisäänpäin, piti ulommasta laudasta sauman kohdalta veistää puuta pois, jos taas laudan piti kaartua ulospäin niin kuin alempien lautojen keulassa ja perässä, oli syytä veistää ylemmästä laudasta.
Kinungit (kinnungar)
Aiemmin aloitettiin toinenkin lautapari vintojen tekemisellä. Tällä kertaa niitä vain kutsuttiin kinungeiksi. Kun veneeseen haluttiin hyvät purjehdusominaisuudet, haluttiin toisen laudan taipuvan ulos vielä voimakkaammin kuin ensimmäisen. Keulan tuli olla leikkaava, mutta vain vedenalaiselta osaltaan. Veden päällä tuli olla kantavuutta.
Kinungit taivutettiin keulassa siis vielä vintojakin voimakkaammin. Näin saatiin keulaan myös vesiheittoa; vene heitti veden sivulle sen sijaan että se olisi roiskunut laidan yli veneeseen. Aikana, jolloin vedenpitäviä vaatteita ei vielä ollut, oli tämä mukavuuden ja terveydenkin kannalta tärkeää.
Mallien puuttuessa ei mestarinkaan aina ollut helppoa ratkaista vintojen muotoa. Jos veneestä tuli liian terävä, tuli siitä hyvä luovija, mutta ehkä märkä ja raskas soutaa. Tylppä vene taas löisi keulaansa joka ikiseen aaltoon ja vauhti pysähtyisi. Pohjaltaan laakeampi vene olisi kevyempi soutaa ja kulkisi hyvin avotuulissa, mutta luoviminen olisi toivotonta.
Tätä tosin voitiin auttaa tekemällä laakeapohjaisen veneen köli korkeammaksi. Usein näin tehdyt veneen olivatkin erinomaisia ominaisuuksiltaan.
Kinungit olivat lyhyempiä, mutta varsinkin aiemmin myös leveämpiä kuin vintat. Kerrotaankin niitä tehdyn niin järeästä tukista, ettei tukki tahtonut mahtua jalkojen väliin kun kinunkia hakattiin tukista.
Kinungit muotoiltiin ja kiinnitettiin paikoilleen samalla tapaa kuin vintatkin. Siinä vaiheessa kun vintoista jo oli yleisesti luovuttu käytettiin vielä pitkään kinunkeja.
Ensimmäisen lautakerran ei ollut aivan välttämätöntä taipua ulospäin niin vahvasti kuin toisen. Ja ilman kinunkeja oli usein mahdotonta saada toista lautakertaa tarpeeksi ulospäin. Asia riippui tietysti ratkaisevasti käytetyn venelaudan laadusta. Jäykistä ja suorista laudoista oli mahdotonta tehdä kunnollisen muotoista venettä kun taas tarpeeksi vääristä ja taipuisista laudoista se kyllä onnistui, varsinkin höyryttämällä, ilman kinunkejakin.
Kun toinen lautakerta oli paikoillaan veistettiin taas lautojen ulkoreunat valmiiksi ja sitten jatkettiin kolmannella laudalla. Tässä vaiheessa työ tuli jo helpommaksi. Jos vain tarpeeksi väärää lautaa oli saatavilla, ei kolmannen lautakerran teossa ollut sen suurempaa ongelmaa kuin katsoa ettei keulasta tulisi liiankin täyteläinen. Vastaavasti jos laudat olivat liian suoria oli vaarana se, että keulaan ei saatu riittävästi kantavuutta ja että se niin muodoin kovassa aallokossa uppoaisi aaltoon vaarallisen syvälle.
Valitettavasti sopivasti väärää pitkää lautaa oli harvoin, jos koskaan, saatavilla. Siksi lautoja oli jatkettava. Taitava mestari selvisi yhdellä, keskellä venettä olevalla jatkoksella kun taas vähemmän taitavat joutuivat tekemään kaksi. Tämä koski siis veneen kaikkia loppuja lautakertoja.
Vuosisadan alkupuolella verkkoveneet tehtiin jo yleisesti kuudella laudalla. Myöhemmin lautojen lukumäärä vielä tästäkin lisääntyi, sillä esim. 1943 kuolleen Konstantin Fagerlundin verkkoveneet olivat rakennetut jo seitsemällä laudalla.
Suurin vaikeus veneen teossa oli siis ensinnäkin taivuttaa kaksi ensimmäistä lautaa riittävästi jotta pohjasta tulisi tarpeeksi laakea ja toisaalta saada seuraavat laudat riittävän vääriksi jotta saavutettaisiin tarpeellinen kantavuus.
Kaikki veneentekijät eivät tässä tietysti onnistuneet yhtä hyvin. Saaristossa jossa vähän jokainen oli mielestään asiantuntija veneiden alalla, seurattiin jokaisen uuden veneen rakentamista ja valmistumista tarkoin. Niinpä epäonnistumiset myös heti huomattiin ja huomioitiin.
Erään kerran Kumlingessa oli isäntä tehnyt veneen joka oli aivan liian kapea ja terävä. Naapuri katseli venettä aikansa ja totesi sitten, että olet vissiin ajatellut päästä äkkiä sundista läpi tällä paatilla.
Toinen isäntä taas katseli apeana vastavalmistunutta venettään ja totesi viimein sen minkä muutkin heti näkivät: "Joo-o, kyllä se lähinnä silliä muistuttaa!"
Tällaisista veneistä ei tullut pitkäikäisiä. Nopeasti ne unohdettiin johonkin syrjäisempään paikkaan ja rapistuivat pilalle. Kävipä niinkin, että epäonnistunut vene hakattiin saman tien polttopuiksi.
Varsinkin silloin kun vene tehtiin kuudesta tai useammasta laudasta piti kolmannen laudan olla veneen keskellä likimain samassa linjassa kuin edellinenkin lauta. Ahvenanmaan Jurmossa sanottiin, että piimäpytyn piti voida valumatta seistä kolmannella laudalla vielä melko lähellä veneen perää, siinä paikassa (östen) josta venettä pumpattiin tyhjäksi. Samansisältöinen viisaus löytyy Ruotsista Roslagenin saaristosta, piimäpytyn sijasta puhuttiin vain viinalasista.
Vasta neljättä lautaa voitiin taas taivuttaa ylöspäin ja viidettä vielä enemmän. Lautojen lukumäärästä tietenkin riippui milloin pohjaa alettiin taivuttaa ylöspäin laidaksi. Vasta viimeinen, ylin lauta asetettiin selvästi pystympään kuin muut laudat.
Punninki (spunning)
Steeveihin tehtiin laudan päätä varten punninki johon laudat upotettiin. Silloin kun vielä käytettiin puunauloja ei lautoja tavallisesti upotettu toisiinsa, ts. lautojen saumakohtaa päitä kohden ohennettu niin että laudat päistään ovat tasassa, vaan punninkiin tehtiin kolo joka laudalle erikseen ja steeviin tuli näin rappuja muistuttava sahalaitakuvio.
Jotkut mestarit eivät naulanneet ylimpien lautojen päitä lainkaan steeveihin vaan punningin muoto oli sellainen, että lautojen päät pysyivät siinä paikoillaan. Niinpä esim. Konstantin Fagerlundin rakentamissa verkkoveneissä on usein vain kolme alinta lautaa naulattu steeviin kiinni, neljäs lauta vain alapäästään, ja loppuja ei ollenkaan.
Ketka (språng)
Veneen ketka oli vanhemmissa veneissä melko olematon. Veneen laidasta nimittäin haluttiin suora ja matala koska vene näin otti vähemmän tuulta ja oli kevyempi soutaa. Tavallinen mitta ketkan määrälle oli vanhemmissa veneissä tuuma kyynärää kohti.
Veneiden koon kasvaessa ketkakin
pikku hiljaa lisääntyi, varsinkin sen jälkeen kun moottorit
tulivat veneisiin. Moottorien myötä piti nimittäin veneen
keulan kantavuutta vähentää ja samalla korkeutta lisätä.
 |
| Tässä
vuonna 1926 rakennetussa veneessä on jo reippaasti ketkaa. |
Lautojen jatkokset ja saumat
Useimmat laudat oli jatkettava. Lautoja jatkettaessa oli pidettävä huolta siitä etteivät jatkokset eri lautakerroissa tulleet liian lähelle toisiaan. Tämä ei aina ollut niin helppoa sillä materiaali oli mitä oli, sen pituus oli määrättyä eikä sitä ollut rajattomasti käytettävissä.
Siksi jatkokset usein tulivat
aivan liian lähelle toisiaan. Saman kaarivälin kohdalle tuli
useita jatkoksia eikä tämä ollut omiaan lujittamaan venettä.
Silti nämä veneet kestivät sen minkä niiden pitikin.
Tiedossa ei ole tapauksia jolloin vene olisi jatkoksistaan hajonnut merellä.
Ja vaikka jatkokset tulivat lähelle toisiaan kykenivät vanhat
mestarit silti saamaan veneisiinsä tasaiset, kauniisti kaartuvat
linjat.
 |
| Puunauloilla
koottu laudan vinoliitos. |
Aiemmin käytettiin lautojen jatkamiseen vinoliitosta (snedskarv) joka naulattiin kiinni kahdella naularivillä. Väliin pantiin reippaasti tiivistettä. Rautaisten venenaulojen tuntua käyttöön siirryttiin päittäisliitokseen (lappskarv) jota sisäpuolelta vahvisti jatkospala. Tämä liitostapa oli sekä helpompi tehdä että vahvempi kuin vinoliitos ja sitä paitsi se piti paremmin vettä.
 |
| Niitattu
päittäis- eli lappuliiitos |
Liitos tehtiin yksinkertaisesti niin että laudat asetettiin päälletysten ja sahattiin poikki sopivan vinosti niin että väliin ei jäänyt rakoa. Jos rako kuitenkin pääsi syntymään, voitiin se ohuella lastulla täyttää. Pahempi oli jos liitos sahattiin liian vinosti ja laudat jäivät pitkiksi. Silloin oli pakko tarttua höylään ja yrittää ottaa laudan päästä pois sopiva lastu jotta laudat mahtuisivat paikoilleen.
Tiiviste, voilokki (sihår, vojlock)
Lautojen väliset saumat tiivistettiin tiivisteellä joka oli eläinten, lähinnä naudan karvaa. Koska ennen ei puutyötä tehty kovinkaan tarkasti; enimmäkseen vain kirveellä, ei venettä ilman tiivistettä olisi mitenkään saatu tiiviiksi.
Karvaa levitettiin saumaan 3-4 mm paksulti kun ensin oli molemmat liitospinnat tervattu paksusti. Ennen lautojen naulaamista tervaa vielä valeltiin triiveen päälle. Tähän käytettiin ennen reiällistä pässin sarvea, myöhemmin vanhaa kahvipannua. Kun venettä vuosittain tervattiin imivät karvat lisää tervaa ja pikkuhiljaa tarttuivat todella tiukasti saumaan. "Terva veneen tiivistää," sanottiinkin ennen.
Eläinten karvan käyttö veneen tiivisteenä on ikivanhaa perua. Jo viikinkilaivoissa käytettiin tätä tekniikkaa joskin viikingit tavallisesti punoivat karvan nyöriksi joka asetettiin saumaan tehtyyn matalaan koloon. Koska eläimet teurastettiin, nyljettiin ja karvattiin kotona, oli karvaa tavallisesti saatavilla. Mutta ellei sellaista sattunut olemaan, ostettiin sitä karvarilta Turussa.
Tavara oli halpaa. Sitä myytiin sotkuisissa, kalkilla käsitellyissä kasoissa, joita oli todella ikävä käsitellä. Karvat piti karstata ja raaka kalkkipöly tunkeutui nenään ja suuhun. Naiset kieltäytyivät mokomasta työstä ja siksi ukot saivat yleensä itse hoitaa karstaamisen.
1900-luvun puolella oli jo saatavissa tehdastekoista, karvasta tehtyä huopaa, voilokkia, joka oli tietysti kätevämpää käyttää koska irtokarvat eivät näin tuulellakaan lennelleet pitkin mäkeä. Myöhemmin käytettiin tiivisteenä myös villahuopaa tai pumpulinarua, tekijästä ja paikkakunnasta riippuen.
Poikkiperäiset (tvärgattade) veneet
Peräpeili (akterspegel, gavel) tehtiin veneeseen siten, että takasteeviin kiinnitettiin lankkuja joihin oli tehty steeviä varten kiilamainen ura. Peräpeilin paksuus oli soutupaateissa tuumasta ja vartista puoleentoista tuumaan, verkkoveneissä noin kaksi tuumaa ja isoveneissä kahdesta ja puolesta kolmeen tuumaan.
Peräpeilien muoto isommissa tai pienemmissä veneissä oli varsin samankaltainen, isommissa veneissä yleensä vain suhteessa leveämpi kuin pienemmissä.
Kaksi alinta lautaa kiinnitettiin
steeviin samalla tapaa kuin teräväperäisissä veneissä.
Seuraavan laudan piti muodostaa ylimeno steevin ja peräpeilin välillä
eikä sen teko laudasta ollut oikein mahdollista. Siksipä tähän
väliin veistettiin paksummasta puusta karmivinta (karmvinda) jota
sitten jatkettiin keulaan päin laudalla.
 |
| Poikkiperäisen
peräpeili. Huomaa kölin ja steevin hakaliitos sekä
karmivinta ja sen vinoliitos. |
Seuraavien lautojen kiinnitys peräpeiliin oli jo helppoa, peräpeilin kaarevuus kun tästä eteenpäin oli jo pienempi. Laudat upotettiin saumasta toisiinsa niin että ne peräpeilin kohdalla olivat tasan, ja naulattiin kiinni peräpeiliin.
Työtahdista
Miten kauan veneen lyöminen kesti riippui käyttettävissä olevasta työvoimasta. Materiaalin laadulla oli myös osansa sillä jos käytössä oli hyvin paikkaansa sopivaa, taipuisaa puuta, helpotti se työtä huomattavasti.
Yllättävää kyllä ei veneen koolla ollut tässä niin suurta merkitystä. Lautojen lukumäärä oli siis tärkeämpi kuin niiden mitat.
Ennen oli jokaisella työllä omat norminsa. Niinpä laskettiin, että kaksi miestä tekee veneeseen lautakerran päivässä ja siis neljä miestä kaksi lautakertaa. Neljää miestä käytettiin mielellään jos työvoimaa oli saatavissa, sillä silloin työ joutui eikä siihen tullut turhia odotustaukoja.
Kuudella laudalla tehdyn verkkoveneen teki kaksi miestä siis viikossa. Tähän aikaan sisältyi tällöin myös kölin ja steevien veisto.
Työtahti piti tietysti sovittaa niin, että päivän normi tuli täytetyksi. Kun päivä oli hiipumassa piti uuden lautakerran olla paikoillaan. Mutta se ei vielä riittänyt. Piti myös höylätä valmiiksi ne laudat jotka tarvittiin seuraavana päivänä.
Kolmanteen lautakertaan ja sen jälkeisiin tarvittiin lautoja kuusi kappaletta. Niiden höylääminen saattoi olla työlästä mikäli laudat olivat epätasaisesti tai karkeasti sahattuja.
Höyläämisen jälkeen pantiin laudat vielä veteen likoamaan jotta ne olisivat aamulla taipuisampia. Jos jokin meni vikaan niin että työsuoritus myöhästyi ei auttanut muu kuin kiristää tahtia. Oli kunnia-asia saada työ vähintään normin mukaan tehdyksi.
Toki oli mestareita joilta työ sujui vielä huomattavasti nopeammin. Niinpä Karl Anderson Ahvenanmaan Fisköstä on kertonut, että hän eräänä keväänä tilasi veneen Konstantin Fagerlundilta Keistiöstä. Kahden viikon päästä Konstantin purjehti Fisköön veneellä joka tällöin oli sisustusta myöten täysin valmis mastoineen, airoineen kaikkineen. Houtskärin Näsbyssä asui veneenveistäjä V. Abrahamsson joka kerran Notössä rakensi kolme venettä neljässä päivässä. Häntä avusti tässä työssä neljä muuta miestä ja miehet rakensivat tässä ajassa kaksi 24 jalan verkkovenettä ja 15-jalkaisen soutupaatin. Tässä suorituksessa tarvittiin jo tehokasta työnjakoa. Luultavasti sai pari miestä olla lähes koko ajan höyläämässä.
Tietenkään eivät työpäivät siihen aikaan olleet 8-tuntisia. Työ aloitettiin auringon noustessa ja päätettiin myöhään illalla ja työpäivä venyi helposti 16-18 -tuntiseksi.
August
Strandfeltista, iniöläisestä veneen- ja laivanrakentajasta,
kerrottiin ettei hän aina malttanut lähteä edes yöksi
kotiin vaan kasasi höylänlastuja päälleen ja nukkui
ulkona rannalla. Ja kuitenkin hänellä oli kotimatkaa vain viisikymmentä
metriä. Kun toiset aamulla saapuivat työmaalle, oli August jo
ehtinyt käydä metsässä ja sovitteli vasta muotoilemaansa
kaarta tai polviota paikoilleen.
Augustin pojanpoika Åke Strandfelt joka hyvin vielä muistaa
isoisänsä, kertoi tosin, että Augustin rannalla nukkumiseen
saattoi olla muutakin syytä kuin työinto. Kotona oli nimittäin
ahdasta, talossa oli paljon väkeä ja sisällä usein
kesällä kuumaa ja tukalaa. Rannalla oli vilpoisampaa, eikä
tilasta ollut puutetta.