 |
Verkkoveneiden käytöstä
Silakankalastus
Verkkovenettä käytettiin nimensä mukaisesti ennen kaikkea silakkaverkoilla (skötar) kalastettaessa. Alkujaan kalastettiin silakkaverkoilla ainoastaan loppukesästä ja alkusyksystä, kevätkalastus tai koukkuverkoilla kalastus alkoi vasta 1800-luvun puolivälissä.
Verkkoveneet siis rakennettiin alun pitäen syyskalastusta varten ja siksi on veneiden käyttöä tarkasteltaessa kiinnitettävä huomiota tässä kalastuksessa tapahtuneisiin muutoksiin.
1800-luvun alkupuolella kalastettiin lähinnä kutusilakkaa. Verkot laskettiin siksi suhteellisen mataliin vesiin, joko lähelle rantaa tai kauempana sijaitseville matalikoille. Pyyntipaikat olivat suurimmaksi osaksi sisäsaaristossa, usein niin lähellä kotia, että kalastajat voivat yöpyä kotonaan. Tilaa oli kuitenkin niukasti ja joskus sattui, että kalastajat laskivat verkkonsa niin lähekkäin että silakat tarttuivat yhtä aikaa kahteen verkkoon. Viimeksi verkkonsa laskeneella ei tällöin aamulla ollut kovin mukavaa sillä vika oli hänen.
Kaikki pyyntipaikat eivät kuitenkaan olleet lähellä kotia. Kaukaisemmilla paikoilla jouduttiin asumaan kalamajoissa tai ellei sellaista ollut käytettävissä niin veneessä.
Yöpymistä varten haettiin veneelle ensin suojainen paikka mielellään jostain suojanpuoleisesta lahdesta. Veneeseen rakennettiin purjeesta teltta siten, että etumasto otettiin ensin alas. Sitten takamaston ja etusteevin väliin pantiin airo, joka pysyi mastossa spriitangon kannatusnarun varassa. Airon yli pantiin isopurje jonka puomi sai roikkua hiukan laidan yli kun taas toiselle puolelle tehtiin taitos johon työnnettiin toinen airo tai spriitanko. Näin saatiin taaksepäin avoin teltta.
Sen jälkeen kääriydyttiin lampaanvällyihin ja yritettiin nukkua. Unesta tuli harvoin kunnollista sillä hyttyset pitivät siitä huolta.
Siksi aikaa kulutettiinkin pitkään ulkona kallioilla, rakennettiin pikku nuotio jonka savu piti sääsket loitolla, kulutettiin aikaa ja jutusteltiin. Lopulta oli nukuttavakin hiukan vaikka yöunesta tulikin lyhyt sillä päivän sarastaessa lähdettiin jo ulos merelle.
Vielä 1800-luvun puolivälissä olivat veneet myöhempiin verrattuina pieniä. Tavallinen verkkoveneen pituus oli 20-21 jalkaa, leveys 7 ja puoli jalkaa ja syvyys 22-24 tuumaa. Mutta sen aikaiset silakkaverkotkin olivat pieniä eikä niitä ollut paljon.
Silakkaverkkojen syvyys oli vain 2-3 kyynärää ja pituus 40-50 kyynärää eikä verkkoja juuri ollut kymmentä enempää. Kooltaan sen aikuiset silakkaverkot muistuttivatkin enemmän nykyisiä suomukalaverkkoja kuin myöhemmän ajan suuria, kuusikin metriä korkeita silakkaverkkoja.
Saaliit olivat myös pieniä. 10 tynnyriä suolasilakkaa syksyä kohti oli aivan kohtuullinen tulos. Tällaisen varustuksen ja saaliin kuljettamiseen riittivät 20-jalkaiset veneet vielä hyvin.
Vähitellen suurenivat pyydykset ja kalastus siirtyi yhä ulommaksi merelle. Verkkoja ei myöskään enää laskettu pohjaan niin kuin ennen. Myös ajoverkoilla kalastus lisäsi suosiotaan.
Kalastus ulkomerellä vaati veneiltä enemmän kuin ennen. Pienen veneen kapasiteetti loppui kesken ennen kaikkea silloin kun kalastusvälineitä vietiin pyyntipaikoille tai saaliita tuotiin kotiin. Siksi alettiin rakentaa entistä suurempia veneitä. Kun ennen oli verkkoveneitä tehty viidellä laudalla, tehtiin niitä nyt kuudella.
Muutos suurempiin veneisiin tapahtui vähitellen 1800-luvun loppupuolella, mutta ei suinkaan tasaisesti kaikkialla. Esimerkiksi Enklingessä ja Björkössä suurenivat veneet vasta moottorien tultua käyttöön.
Kun kalastaja oli lähdössä pyyntiin tarvittiin mukaan monenlaista. Tarvittiin ensinnäkin verkot, verkkojen ankkurit köysineen, kohoineen, kukkuineen ja siimoineen. Tarvittiin huuhtelukori ja perkuukaukalo. Tarvittiin tynnyrit joihin kala suolattaisiin, ja myös suolatynnyrit. Tynnyreitä oli hyvä kaiken varalta ottaa mukaan niin paljon kuin mahdollista. Lopuksi tarvittiin vielä ruokaa: leipää, perunoita, piimää. Leipää säilytettiin arkussa, piimää noin 20 litraa vetävässä leilissä. Ja tarvittiinhan vielä vaatteita, työkaluja ja kaikenlaista muutakin tarviketta.
Tilaa vievää tavaraa oli siis paljon ja kaiken piti mahtua veneeseen niin että sillä vielä oli mahdollista soutaa ja purjehtia.
Vuosisadan vaihteen 24-jalkaiseen veneeseen sai tavallisesti sijoitettua keskipiitan kummallekin puolelle kolme tynnyriä. Näiden eteen ja taakse mahtui kaksi, siis yhteensä kymmenen. Kun johonkin vielä saatiin pari kolme lisää, oli niitä matkassa 12-13 kappaletta. Pienempiin veneisiin mahtui vain seitsemän tai kahdeksan.
Suolatynnyrit pantiin veneen keskelle sillä ne olivat painavia. Muut tavarat pakattiin tyhjiin tynnyreihin, niiden väliin tai päälle. Verkkojen ankkurit ripustettiin pitkin veneen laitaa. Varalaidat pantiin paikoilleen jotta lastissa olevaa venettä voisi turvallisemmin purjehtia.
Pyynnin loputtua oli vene vieläkin raskaammassa lastissa. Osa saaliista oli tosin viety kotiin jo aikaisemmin, mutta kalastusvälineet ja loput saaliista vietiin nyt kotiin. Vene oli tällöin usein niin raskaassa lastissa että vesi ulottui parraslistaan saakka. Tällaisella veneellä ei lähdetty myrskyyn vaan odotettiin suotuisaa tuulta. Joskus kävi niinkin että kaikkea ei saatu mukaan vaan piti tehdä uusi matka lopun tavaran kotiin saamiseksi.
Ne kalastajat joilla oli varaa isoveneeseen pääsivät vähemmällä. Verkkovene sai tällöin olla vähän pienempi ja sellaisena helpommin käsiteltävä, kun varusteet ja saalis voitiin kuljettaa isoveneellä.
Kaupunkimatkat
Verkkovenettä ei kuitenkaan käytetty ainoastaan silakan kalastuksessa. Venettä käytettiin myös matkan tekoon varsinkin niissä perheissä jotka eivät omistaneet isovenettä. Ja isoveneiden jäädessä vähitellen pois käytöstä tulivat verkkoveneet yhä tärkeämmäksi myös matkaveneinä.
Haittapuolena tietysti oli että verkkovene lastasi paljon isovenettä vähemmän, mutta ainahan voitiin tehdä useampia matkoja. Toinen haitta, varsinkin kaupunkimatkoilla, oli kajuutan puute. Vuosisadan vaihteen jälkeen alettiinkin verkkoveneisiin rakentaa irrotettavia kajuuttoja. Ne rakennettiin varalaidan kanssa samaan korkeuteen ja ulottuivat noin 1,5 metriä keulapiitasta perään päin. Keskelle tehtiin toisinaan korotus jonka yhteydessä olivat kajuutan ovet. Kajuutassa nukuttiin veneen poikkisuuntaan.
Käyttö kirkkoveneenä
Verkkovenettä käytettiin myös kirkkoveneenä. Kauempana kirkolta sijaitsevien kylien väki kokoontui lähimpänä olevaan verkkoveneeseen tai kahteen, elleivät yhteen mahtuneet, ja kirkkomatka alkoi. Jos tuuli oli suotuisa nostettiin fokka tai joskus isopurjekin, ellei ollut niin soudettiin.
Sääntönä oli että kaikkien piti vuorollaan soutaa. Matka oli jaettu etappeihin ja soutuvuoroja vaihdettiin niiden mukaan. Vain jokin heikkokuntoinen vanhus vapautettiin soutamisesta ja hän sai näin pitää perää.
Muu käyttö
Monissa kylissä kulkivat lehmät laitumella lähisaarissa suurimman osan kesää. Tällöin joutuivat naiset käymään lypsyllä kaksi kertaa päivässä, aamuin illoin. Nämä matkat tehtiin yhdessä verkkoveneellä.
Kylän isännät olivat sopineet vuorojärjestyksestä veneiden käytössä. Tavallisesti yksi vene oli käytössä viikon, sitten vaihdettiin venettä. Sopivalla tuulella naiset purjehtivat, muuten soudettiin, ilmoista riippumatta. Lehmät oli saatava lypsetyksi, oli keli mikä tahansa.
Kun matkat laidunsaarille saattoivat
olla pitkiäkin, olivat nämä matkat naisille toisinaan raskasta
työtä.
 |
| Lampaita viedään laitumelle pienellä verkkoveneellä |
Isoveneiden jäätyä pois käytöstä vietiin eläimet myös laitumelle verkkoveneellä. Useamman lehmän kuljettamisen alkoivat verkkoveneet kuitenkin olla vaarallisia. Siksi niitä köytettiin kaksi yhteen: pantiin masto keskelle poikittain ja sidottiin keskipiittoihin kiinni. Tämän jälkeen saattoivat lehmätkin tulla turvallisesti veneeseen.
Verkkoveneellä myös kuljettiin heinänkorjuuseen ja sillä tuotiin heinät kotiin ainakin pienemmiltä saarilta joissa ei ollut heinälatoja. Suurempiin saariin taas jouduttiin veneellä kuljettamaan hevosta, jotta heinät helpommin saataisiin latoon. Hevonen on aika iso eläin verkkoveneeseen ja jos matkan pää oli lähellä, annettiin hevosen uida veneen perässä.
Jokaisella perheellä oli
oma verkkovene, se oli itsestään selvä asia aikana jolloin
silakankalastus oli kaikkien saaristolaisten tärkein tulolähde.
Maattomalle väelle tämä oli erityisen tärkeää
sillä leivän oli tultava merestä. Mutta myös tilallisille
meri oli tärkein ansion lähde. Maanviljelys antoi vain laihan
sadon, sen saivat sitä paitsi naiset ja vanhukset hoitaa. Kalastusta
pidettiin pääelinkeinona. Suuremmilla taloilla oli parikin verkkovenettä
joilla isäntä ja rengit kalastivat.