Kaikki puuveneilystä innostuneet ovat yhtä mieltä siitä, että puuveneet ovat kauniita. Samaa mieltä ovat yleensä myös ne, jotka pitävät jalkansa tiukasti kuivalla maalla ja näkevät puuveneitä vain sattumalta laiturissa. Puuveneet kääntävät pään, ja vaikea olisi kuvitella, että joku väittäisi niitä rumiksi tai edes mitäänsanomattomiksi.

Kauneuden takana on sukupolvelta toiselle siirtynyt näkemystä siitä, mikä toimii vesillä. Sukupolvelta toiselle on myös siirtynyt näkemys siitä, mikä miellyttää silmää. Nämä kaksi asiaa ovat sulassa sopusoinnussa keskenään. Kaunis moottoriveneen runko kulkee sulavasti, eikä aiheuta yllätyksiä pahassakaan aallokossa. Kaunis purjevene kulkee kovaa ja nousee ylös tuuleen, eikä sekään yllätä äkäisessä, puuskaisessa tuulessa. Ja kaiken tämän kauneuden kruunaa huolellisesti käsitelty puupinta, oli se sitten trooppisten seutujen mahonkia tai kotoista mäntyä.

Kauneus ei lopu tietenkään itse veneisiin. Niitä käytetään ympäristössä, jonka luonnonkauneus on vailla vertaa. Tuhansien järvien maa on kliseiden klisee, mutta kuitenkin. Saimaa, Kallavesi, Päijänne, Näsijärvi ja kaikki monet muut järvet ovat luonnonympäristönä vertaansa vailla. Merellä saamme nauttia saaristosta, jollaista ei muualla ole - paitsi ehkä ruotsalaisilla Tukholman saaristo, myönnetään. Onneksi osa Suomen ainutlaatuisesta saaristoluonnosta on suojeltua. Itäisen Suomenlahden, Tammisaaren saariston, Saaristomeren ja Perämeren kansallispuistot ovat ainutlaatuisia esimerkkejä merellisestä luonnosta.

Ei ole varmaankaan liioittelua sanoa, että puuveneilijät suhtautuvat ympäröivään luontoon aivan erityisellä kunnioituksella. Ajatellaanpa vaikka perinteistä talonpoikasta purjevenettä, jolla kuljetaan ja kisataankin Turun saaristossa. Tällainen tervantuoksuinen vene on kuin osa sitä ympäröivää luontoa. Siinä hyvin valikoitu puu on vain muuttanut muotoaan ihmisen käytettäväksi. Se on veneilyä, joka ei todellakaan ole räikeää kertakulutusta vaan sulautumista tuuleen, veteen ja luonnon kiertokulkuun.

Mutta mistä puu tulee? Ovatko Suomen metsät kauniita? Tästä kirjoitin jo viimeksi, ja pitkälti niiden ajatusten innoittamina tässä Puuvene-lehden numerossa on haastateltu metsänhoidon tunnettua toisinajattelijaa, emeritus-professori Erkki Lähdettä.

Suomen metsät nimittäin eivät ole kauniita. Tai ei ainakaan suurin osa niistä. Vanhoja, koskemattomia metsiä on vain viisi prosenttia metsistämme. Siis 95 prosenttia on jonkinlaisessa talouskäytössä. Ja niitä on hoidettu kuin peltoja, joiden on tarkoitus tuottaa kuitua sellukattilaan. Kukapa ei olisi nähnyt avohakkuuaukeaa. Ei kukaan sellaista kauniina pidä. Mutta kun avohakkuuaukeasta ei tule kaunista metsää hakkuun jälkeenkään, vain tasaista puupeltoa. Etelä-Suomessa puupellon puista tulee sentään puita, Pohjois-Suomessa risukkoa tai kieroa männynkäkkärää. Ja kuten viime numerossa jo totesin, ei niistä saa kunnon venelautaakaan.

Onko siis puuveneilijällä jokin vastuu maakrapujen metsistä? Syyllisyyttä ei kannata tuntea, vaikka puuveneilijöiden harrastus onkin riippuvainen metsän kaatamisesta. Puuveneilijät ovat pikemminkin sellukuitupuuta tuottavan metsänhoitotavan uhreja.

Puuveneilijät ja puuveneiden rakentajat ovat estetiikan puolestapuhujia. Mitä enemmän veistäjät vaativat sahoilta kunnon puuta sitä enemmän on painetta kunnollisen puun kasvatukseen. Ja mikäpä sen kauniimpaa! Puuveneilijä vie näin kauneuden vaatimuksensa kaikkialle: se alkaa metsästä, jossa venelaudat kasvavat, se jatkuu kunnioituksena järvi- ja saaristoluontoa kohtaan ja sen huipentuma on ihmiskäden antaumuksella valmistama vene - todellinen luonnontuote.