Verkkovene
sisältä
Piittojen
(bettar)
tehtävänä
oli pitää vene kasassa, ts. lujittaa venettä niin
että se lastattunakin kesti siihen kohdistuvat rasitukset.
Keskipiitan merkitys oli tässä suurin. Keskipiitan tehtävänä
oli myös toimia tarpeellisena alustana venettä lastattaessa.
Ilman keskipiitan antamaa tukea olisi venettä ollut mahdoton
kääntää talveksi ylösalaisin.
Piitat toimivat myös penkkeinä soudettaessa ja maston
tukena purjehdittaessa.
Raakapurjeiden aikaan
masto seisoi keskipiittaan tehdyssä reiässä (ellei
sitten keskipiitan etupuolella), spriipurjeiden tultua käyttöön
tehtiin reikä mastoa varten myös etupiittaan.
Keskipiitan alla oli
mastokenkä, järeä köliin tai kaareen kiinnitetty
puukappale johon oli tehty maston alapäähän sopiva
kartiomainen kolo. Etupiitan alla taas oli kaari johon vastaava
kolo taltattiin.
Tullat
(tullar)
sijoitettiin etupiitan
taakse ja takapiitan eteen, harvemmin keskipiitan taakse. Keskipiitan
etupuolella sen sijaan saattoi olla tullat ja soutamista varten
niiden eteen sijoitettiin irrotettava tuhto, pehupenkin päällä
lepäävä irtonainen lankku. Toinen tuhto saattoi olla
veneen takaosassa, takimmaisten tullien edessä. Näin sijoitetuilta
tuhdoilta voitiin venettä soutaa myös mastojen ollessa
ylhäällä.
Tullien tehtävä
oli sama kuin nykyajan hankaimien, toimia airojen pitimenä
ja tukena soudettaessa.
Tulla oli suunnilleen 7 tuumaa pitkä , 2 tuumaa leveä
kovasta puusta, useimmiten koivusta tai saarnesta tehty puupalikka
jonka alapää työnnettiin suupantissa olevaan nelikulmaiseen,
pitkulaiseen reikään. Tullan alapää ohennettiin
reikään sopivaksi, reikä oli mitoiltaan 2 X 3/8 tuumaa.
Tullia oli aina kaksi, niiden etäisyys toisistaan oli 5 - 6
tuumaa.
Tullan piti olla niin pitkä että sen alapää
ulottui sopivasti suupantin läpi, tällöin oli helppo
lyödä tulla pois paikoiltaan kun se kastuneena kävi
tiukaksi.
Keulakansi,
(pliktet, förskottet)
irrotettava kansi etupiitan
ja steevin välissä on verkkoveneessä verrattain uusi
tulokas. Vielä 1800-luvun lopussa ei tällaista käytetty
vaan etupiitan edessä oli ainoastaan irtonainen, poikittainen
lauta.
Keulaan oli tietysti helpompi lastata tavaraa kun siinä ei
ollut kantta, mutta veneeseen kulku taas oli hankalampaa, varsinkin
korkeammalta kalliolta. Naiset pitkine hameineen olivat tällöin
kompastumisvaarassa.
Kalapaikoilla jouduttiin
veneeseen yleensä kulkemaan kalliolta ja lastaamaan venettä
keulan kautta. Todennäköisesti keulakannen käyttö
tämän takia yleistyi.
Varalaitoja
(skiden)
tarvittiin kun vene lastattiin
tavallista täydempään, etenkin kovalla ilmalla. Varalaidat
tehtiin kahdesta osasta ja niihin käytettiin ohutta, oksatonta
kuusilautaa jonka paksuus oli ½ tuumaa ja leveys 6-8 tuumaa.
Varalaitoihin naulattiin puupalikat jotka tiukasti sopivat tullien
reikiin ja pitivät näin varalaidat paikoillaan.
Etummainen ja takimmainen varalaita kiinnitettiin toisiinsa hakasella.
Kajuuttoja
(kajuta)
alettiin verkkoveneisiin
rakentaa kymmenluvulla. Ulkosaaristossa kajuutat olivat irrotettavia
ja tarkoitettu kaupunkimatkoja varten. Sisäsaaristossa kajuutoista
tuli pian kiinteitä.
Irrotettava kajuutta tehtiin ponttilaudasta, seinät ja katto
erikseen. Takaseinässä oli ovi tai luukku josta kajuuttaan
pääsi ryömimään. Joskus luukku tehtiin
myös kajuutan kattoon, ja tämä tietysti helpotti
sisään pääsyä. Kajuutassa ei ollut sen
kummempaa sisustusta ja siinä nukuttiin veneen poikkisuuntaan.
Pari patjaa ja tyynyä sekä lampaanvällyjä otettiin
mukaan, siinä kaikki.
Kajuutta rakennettiin etummaisen varalaidan päälle sopivaksi,
muuten ei siihen olisi saatu tarpeellista korkeutta.
Varsinkin sisäsaaristossa tuli näistä kajuutoista
pikku hiljaa kiinteitä ja näitä veneitä, joita
yleensä käytettiin kaupunkimatkoihin, alettiin kutsua
nimellä sluuppi (slup). Tällöin veneessä oli
vain yksi masto varustettuna fokalla ja reilusti mitoitetulla kahvelipurjeella.
Rakentamiseen
Verkkoveneisiin
|