Verkkovene sisältä

Piittojen (bettar)

tehtävänä oli pitää vene kasassa, ts. lujittaa venettä niin että se lastattunakin kesti siihen kohdistuvat rasitukset.
Keskipiitan merkitys oli tässä suurin. Keskipiitan tehtävänä oli myös toimia tarpeellisena alustana venettä lastattaessa. Ilman keskipiitan antamaa tukea olisi venettä ollut mahdoton kääntää talveksi ylösalaisin.
Piitat toimivat myös penkkeinä soudettaessa ja maston tukena purjehdittaessa.

Raakapurjeiden aikaan masto seisoi keskipiittaan tehdyssä reiässä (ellei sitten keskipiitan etupuolella), spriipurjeiden tultua käyttöön tehtiin reikä mastoa varten myös etupiittaan.

Keskipiitan alla oli mastokenkä, järeä köliin tai kaareen kiinnitetty puukappale johon oli tehty maston alapäähän sopiva kartiomainen kolo. Etupiitan alla taas oli kaari johon vastaava kolo taltattiin.

Tullat (tullar)

sijoitettiin etupiitan taakse ja takapiitan eteen, harvemmin keskipiitan taakse. Keskipiitan etupuolella sen sijaan saattoi olla tullat ja soutamista varten niiden eteen sijoitettiin irrotettava tuhto, pehupenkin päällä lepäävä irtonainen lankku. Toinen tuhto saattoi olla veneen takaosassa, takimmaisten tullien edessä. Näin sijoitetuilta tuhdoilta voitiin venettä soutaa myös mastojen ollessa ylhäällä.

Tullien tehtävä oli sama kuin nykyajan hankaimien, toimia airojen pitimenä ja tukena soudettaessa.
Tulla oli suunnilleen 7 tuumaa pitkä , 2 tuumaa leveä kovasta puusta, useimmiten koivusta tai saarnesta tehty puupalikka jonka alapää työnnettiin suupantissa olevaan nelikulmaiseen, pitkulaiseen reikään. Tullan alapää ohennettiin reikään sopivaksi, reikä oli mitoiltaan 2 X 3/8 tuumaa.
Tullia oli aina kaksi, niiden etäisyys toisistaan oli 5 - 6 tuumaa.
Tullan piti olla niin pitkä että sen alapää ulottui sopivasti suupantin läpi, tällöin oli helppo lyödä tulla pois paikoiltaan kun se kastuneena kävi tiukaksi.

Keulakansi, (pliktet, förskottet)

irrotettava kansi etupiitan ja steevin välissä on verkkoveneessä verrattain uusi tulokas. Vielä 1800-luvun lopussa ei tällaista käytetty vaan etupiitan edessä oli ainoastaan irtonainen, poikittainen lauta.
Keulaan oli tietysti helpompi lastata tavaraa kun siinä ei ollut kantta, mutta veneeseen kulku taas oli hankalampaa, varsinkin korkeammalta kalliolta. Naiset pitkine hameineen olivat tällöin kompastumisvaarassa.

Kalapaikoilla jouduttiin veneeseen yleensä kulkemaan kalliolta ja lastaamaan venettä keulan kautta. Todennäköisesti keulakannen käyttö tämän takia yleistyi.

Varalaitoja (skiden)

tarvittiin kun vene lastattiin tavallista täydempään, etenkin kovalla ilmalla. Varalaidat tehtiin kahdesta osasta ja niihin käytettiin ohutta, oksatonta kuusilautaa jonka paksuus oli ½ tuumaa ja leveys 6-8 tuumaa. Varalaitoihin naulattiin puupalikat jotka tiukasti sopivat tullien reikiin ja pitivät näin varalaidat paikoillaan.
Etummainen ja takimmainen varalaita kiinnitettiin toisiinsa hakasella.

Kajuuttoja (kajuta)

alettiin verkkoveneisiin rakentaa kymmenluvulla. Ulkosaaristossa kajuutat olivat irrotettavia ja tarkoitettu kaupunkimatkoja varten. Sisäsaaristossa kajuutoista tuli pian kiinteitä.
Irrotettava kajuutta tehtiin ponttilaudasta, seinät ja katto erikseen. Takaseinässä oli ovi tai luukku josta kajuuttaan pääsi ryömimään. Joskus luukku tehtiin myös kajuutan kattoon, ja tämä tietysti helpotti sisään pääsyä. Kajuutassa ei ollut sen kummempaa sisustusta ja siinä nukuttiin veneen poikkisuuntaan. Pari patjaa ja tyynyä sekä lampaanvällyjä otettiin mukaan, siinä kaikki.
Kajuutta rakennettiin etummaisen varalaidan päälle sopivaksi, muuten ei siihen olisi saatu tarpeellista korkeutta.
Varsinkin sisäsaaristossa tuli näistä kajuutoista pikku hiljaa kiinteitä ja näitä veneitä, joita yleensä käytettiin kaupunkimatkoihin, alettiin kutsua nimellä sluuppi (slup). Tällöin veneessä oli vain yksi masto varustettuna fokalla ja reilusti mitoitetulla kahvelipurjeella.

Rakentamiseen
Verkkoveneisiin