Verkkoveneisiin

BOIJAN

Syksyllä 1998 tein löydön. Tavallaan se oli pitkän tutkimustyön tulosta, sillä olin haastatellut monia ihmisiä vanhoista iniöläisistä veneistä (varsinkin Iniöläiset Keijo Pihlasto ja Gunnar Björklund ovat antaneet paljon arvokkaita tietoja) ja nähnytkin kyseisen veneen neljätoista vuotta aikaisemmin jolloin jo kiinnitin huomiota sen hienoon runkomuotoon.

Tuttava valokuvaaja Veikko (Vallu) Wahlroos oli luvannut näyttää minulle Nauvossa verkkoveneitä. Tiesin että hänellä oli myös omalla pihallaan kesken jäänyt projekti, vanha iniöläinen vene jonka historiakin oli minulla osittain selvillä. Kyseessä oli vanha teräväperäinen verkkovene, mitoiltaan 7,35 X 2,5 X 0,75 metriä. Vene oli iästään huolimatta suhteellisen hyvässä kunnossa.

Ajelimme ympäri Nauvoa ja näimme jonkun kiinnostavankin veneen mutta eniten minua kiinnosti Vallun pihalla peitteen alla nököttävä paatti. En vain ollut ajatellut että se olisi myytävänä. Wahlroos piti kuitenkin venettä itselleen liian suurena ja tarjosi venettä ostettavaksi. En ollenkaan ollut ajatellut siinä vaiheessa hankkia lisää veneitä, mutta tätä tilaisuutta en voinut vastustaa ja niinpä teimme kaupat veneestä. Tiesin tehneeni hyvät kaupat kun lokakuun lopussa etelämyrskyssä hinasin veneen Nauvosta Merimaskuun. Paatti kulki hinauksessa kauniisti ja vauhtiakin suhteellisen raskaalle yhdistelmälle irtosi 12 -13 solmua.

Iniön Keistiössä, Ormings-nimisessä paikassa, asuivat aikoinaan veljekset Janne (Johannes) ja Konstantin Fagerlund. Molemmat tekivät veneitä, mutta Konstantin oli veneiden teossa mestari, ilmeisesti viimeinen lajissaan. Vaikka Konstantin teki kaikenlaisia veneitä on hän tunnettu nimenomaan verkkoveneistään.

Luonteenomaista Konstantinin veneille on suhteellisen jyrkkä keula joka päättyy pitkään terävään kanapuuhun, usein liiankin suora laitaviiva joka vain keulassa ja perässä äkkiä kohoaa ylöspäin, sekä ylimmän laudan vinoliitos. Verkkoveneet on tavallisesti tehty seitsemällä laudalla, koosta riippumatta.

Vuoden 1943 keväällä pyysi Iniön Skagenissa asuva Albert Lindström, kalastaja joka myös piti paikalla pientä höyrykäyttöistä sahaa, Konstantinia rakentamaan itselleen veneen. Rakennustarpeet sahanomistajalla oli ajan tavan mukaan valmiina. Konstantin ilmestyi paikalle ja Albert sekä Albertin poika Rafael auttoivat rakennustyössä. Mestaria tyydyttävää kaaripuuta ei kuitenkaan ollut tarpeeksi ja Konstantin lähti kotiin. Kun Albert oli hankkinut kaariaineet soitti hän Keistiöön Konstantinin lähimmälle naapurille - joka talossa ei siihen aikaan ollut puhelinta. Naapuri unohti kuitenkin kertoa Konstantinille asiasta ja niinpä Konstantinia ei Skageniin kuulunut. Aikansa odoteltuaan Albert kyllästyi ja teki Rafaelin kanssa paatin valmiiksi. Kun Konstantin lopulta kesällä sai sanan ja saapui Skageniin oli vene valmiina vedessä ja Konstantin voi vain todeta työn hyvin tehdyksi. Yleinen tapa tuolloin olikin se, että mestari vain löi, ts. laudoitti veneen jonka tilaaja sitten sai itse valmistaa. Myöhemmin kesällä Konstantin sairastui ja kuoli vain 58-vuotiaana elokuussa 1943, jolloin Albert Lindströmin paatti jäi Konstantin Fagerlundin viimeiseksi veneeksi.

Tämän veneen onnistuin Veikko Wahlroosin pihalta löytämään.

Tässä kunnossa näin Boijanin ensi kertaa v. 1985

Kunnostus

Tämän historian tuntien oli selvää että venettä on käsiteltävä pieteetillä, mielellään mahdollisimman museaalisesti. Selvää oli kuitenkin että halusin käyttöveneen, en pelkkää museoesinettä.

Vene oli käynyt läpi monia vaiheita mutta vain 4 omistajaa. Se oli alun perin rakennettu moottoriveneeksi vaikka siinä ajan tapaan oli keulapiitassa mastonreikä ja yllätyksenä löytyi keskeltä venettä mastokenkä isomastoa varten. Alkuperäinen moottori 5 hv Wickström tyyppi C oli jäänyt jossain vaiheessa Rafael Lindströmille mutta ehtinyt harmillisesti juuri jatkaa sieltä matkaa. Vallun ostaessa veneen oli siinä varalaidat ja perähytti ja moottorina oli Keijo Pihlaston asentama 12 hv Yanmar-diesel.

Vallu myi koneen pois ja purki hytin. Hän myös lasikuidutti veneen pohjan ja rakensi veneen keulapuolelle välilaipion.

Boijan syksyllä 1998 Nauvosta tuotuna

Tavoitteet

Halusin veneeseen alkuperäisen kaltaisen moottorin, mutta halusin siihen myös purjeet. Koska isomastoa varten oli mastokenkä olemassa en pitänyt pahana tekona tehdä sen ylle keskipiittaa ja varustaa vene kahdella spriipurjeella vanhaan tapaan, varsinkin, kun minulle Iniössä kerrottiin Albert Lindströmin olleen aikanaan viimeinen iniöläinen joka vielä purjehti veneellään. Komeuden ja paremman balanssin vuoksi halusin veneeseen myös klyyvarin puomeineen tai ilman. Kaikki rakenteet tulisi tietysti toteuttaa vanhaan tapaan.

Lasikuitua en uskaltanut lähteä poistamaan. Vaikka pohjalaudat vaikuttavat terveiltä, on niissä halkeamia jotka saattaisivat aiheuttaa murheita. Ja sitä paitsi: jos joskus on todella tekemisen puutetta, niin mikäs estää repimästä lasikuitua pois ja tekemästä veneeseen uusia pohjalautoja?

Jotain tämäntapaista kuvittelin mielessäni syksyllä 1998

Mistä alettiin?

Ensi töikseni revin välilaipion ja telkeet pois ja pesin ja puhdistin veneen sisäpuolen kunnolla. Sitten olikin jo aika vetää talvipeitto veneen päälle ja alkaa etsiskellä konetta.

Konehommia

Veneen alkuperäinen moottori, 5 hv Wickström löytyi Iniöstä ja vieläpä kunnossa. Se vain ei ollut myytävänä. Etsin ja kyselinkin koko syksyn vanhaa Wickströmiä kunnes yhtäkkiä muistin, että ystäväni Pekka Niemelä Merimaskusta oli viitisentoista vuotta aikaisemmin ostanut Kemiön romukaupasta jonkun vanhan Wickströmin. Soitto Pekalle kertoi että likeltä liippasi. Menin katsomaan konetta ja olihan se juuri oikeaa tyyppiä, täysin kunnossa oleva hieno vanha moottori. Teimme kaupat ja joskus talvella kuskasin koneen kotiin puuvajaan.

Koneesta oli irrotettu kaasutin, magneetto, vesipumppu yms. osia jotka talven mittaan kävin läpi, purin, puhdistin ja laitoin taas kasaan.

Keväällä kokosin koneen, annoin sille ryypyt, ja kolmannella nykäisyllä kone lähti käyntiin. Myöhemmin, kun ryyppykupin sijasta aloin antaa ryyppyjä suoraan kaasuttimen ilmanottoon, alkoi kone lähteä käyntiin ensimmäisellä nykäisyllä.

Potkuriakseli minulla oli, samoin vannasputken laakerit, joskin takimmaisen jouduin uusimaan. Kari Hehi, joka oli juuri itse kunnostamassa vastaavaa, pari vuotta vanhempaa "Konstantinia", lykkäsi vannasputken kouraani ja teetti jossain akseliin ja koneeseen sopivan laipan. Karille kiitokset, samoin kuin Benny Nygårdille jolta sain tähän veneeseen alun perin kuuluneen potkurin.

Koneesta on nyt, syksyllä 2004, kuudenn kesän käyttökokemus. Magneetto hajosi toisena kesänä; ankkurin käämitykseen tai kondensaattoriin tuli vikaa. Vaihdoin toisesta SEMin magneetosta ankkurin joka oli saman pituinen mutta pari milliä ohuempi. Siitä huolimatta on kipinä parempi kuin alkuperäisessä. Ainoa hankaluus koneen käytössä on se, että kuumana se ei aina tahdo lähteä ihan helpolla käymään. Muuten kyllä. Öljyä ei kone kuluta sen vertaa että sitä joutuisi kesän mittaan lisäämään. Bensiiniä kuluu pari litraa tunnissa.

Olen myös onnistunut hankkimaan toisen samanlaisen Wickströmin, joka on parhaillaan kunnostuksen alla. Ajattelin, että on helpompaa vaihtaa koko paketti jos koneeseen joskus tulee pahempaa vikaa.

Konepeti ei enää ollut alkuperäinen mutta sen verran sopiva ja tukeva että pienillä muutoksilla Wickström sopisi paikoilleen.

Takasteevissä olleen potkurin kolon oli Vallu täyttänyt, mutta aikani mietittyäni piirtelin mielestäni sopivan kolon muodon ja tartuin pistosahaan. Kuinka ollakaan seurasi viivani täsmälleen vanhaa koloa ja täytepalikka putosi kauniisti paikoiltaan.

Tämän jälkeen moottorin asennus paikoilleen ja akselin rihtaus olivat helppoja. Bensatankin sain Herhin Karilta, sen ripustin vanhaan tapaan keulaan. (Myöhemmin teetin messinkilevystä hieman isomman, 30 litraa vetävän bensatankin). Letkuna käytin hehkutettua 8 mm kupariputkea jonka molemmissa päissä joustavat kumiputken palaset. Kupariputki oli helppo pujottaa köliä pitkin koska kaarissa oli reilun kokoiset valuma-aukot.

Nurkista löytyi 50 mm haponkestävää putkea jonka paloista kasasin kumiletkuilla ja kulmapalalla pakoputken. Vanhan Wickströmin pakoputkeen ei kuulu vettä tehokkaampaa äänenvaimennusta; koko kylän on saatava nauttia menneen elämäntavan jäänteestä.

Koneasennus kaikkineen kesti laskettua kauemmin mutta toukokuun lopussa vene oli ulkoa tervattuna ja pohja maalattuna vesillä. Tarkoitus oli hinata se Ahvenanmaalle kesäsaareemme jossa tekisin sisustustyöt.

Peräsin ja jölvari

Peräsimen jölvareineen (peräsinpinna) olin tehnyt myös jo valmiiksi. Peräsimeen käytin 35 X 175 mm kuusilankkua, jölvarin sahasin 75 X 200 -millisestä männystä . Joskus kyllä teen jölvarin sopivasta väärästä koivun- tai saarnenoksasta, kunhan sellaisen löydän.

Raudoituksen peräsimeen tein 5 X 35 mm:n lattaraudasta.

Sisustustyöt

Keskipiittaa varten olin hankkinut 75 X 280 mm:n mäntyä jonka kävin etukäteen oikohöylällä tasoittamassa noin 70 mm paksuksi.

Ensimmäinen työ olikin sovittaa piitta paikoilleen mastokengän päälle. Ajattelin, että kyllä ovat äijät aikoinaan tienneet mihin kohtaan isomasto on pantava enkä mennyt mestareita mestaroimaan. (Myöhemmin kyllä totesin että ehkä olisi sittenkin pitänyt, sillä masto, tai itse asiassa molemmat mastot, ovat liian takana ja purjepainopiste sitä mukaa samoin).

Polviot

Kun piitta oli paikoillaan menin sahan kanssa metsään ja etsin neljä sopivaa paksua, väärää männynoksan palasta. Kesäsaarellamme niistä ei onneksi ole puutetta. Tuoreen mäntypuun työstäminen on lastenleikkiä, hetken kun höylä laulaa ja pistosaha surisee on käsissä kelvolliset polvioiden aihiot. Pahvimallia lopullisten tekoon toki tarvitaan, muuten saa tehdä paljon turhaa työtä.

Ajattelin, että naulaan polviot (knä, -n) paikoilleen tuoreina ja vedän tervaa päälle, kyllä ne siinä kuivuvat kauniisti paikoilleen eivätkä pääse tervan takia liikoja halkeilemaan. Näin olikin. Kesän jälkeen näitä uusia polvioita tuskin erottaa kohta 60 vuotta vanhoista.

Telkeet

Veneessä ei ollut telkeitä ollenkaan vaan kaikki entinen oli purettu pois. Jokseenkin tarkkaan tiesin kuitenkin millaiselta alkuperäiset telkeet olivat näyttäneet.

Olin varannut tarkoitusta varten 16 X 200 mm kuusilautaa. Höyläyksen jälkeen siitä tuli suunnilleen 14 X 200 -millistä. Päälle tulevan pinnan kuitenkin hioin nauhahiomakoneella suhteellisen karheaksi sillä halusin siihen mahdollisimman äkkiä vanhan tervan patinan ja olin miettinyt siihen konstit valmiiksi.

Kukaan ei ollut kertonut miten telkilaudat sovitetaan paikoilleen. Niinpä tein ensin irrotettavan keskilaudan vähän leveämmästä ja paksummasta aineesta, noin 20 X 300 -millisestä. Keskilautaan porasin valumareiät jotka ehkä tulivat vähän turhankin väljiksi. Usein näkee myös laudan reunaan sahattuja valumareikiä, mutta pidin porattuja kauniimpana. (Myöhemmin tulin katumapäälle).

Sitten vain telkilautoja sovittamaan. Työ alkoi maistua vanhanaikaiselta, koska saarellamme on aggrekaattisähköä vain ylhäällä talossa joka on 300 metriä rannasta. Laudat siis muotoiltiin aluksi kirveellä, mutta oksainen kuusilauta on niin hankalaa veistettävää, että pikkuhiljaa katsoin liikunnan kiroilua terveellisemmäksi. Kun panin telkilaudat tapulista kalliolle kuivumaan vääntyivät ne kaikki kieroon ja valitettavasti samaan suuntaan. Tämän takia veneen vasen puoli oli helppo tehdä mutta oikea hankalaa, eikä siinä auttanut muu kuin panna laudat hieman likoamaan ja sen jälkeen vääntöön ja pinteeseen.

Pehupenkki (raiskatelki, sudpallen)

on vaakasuora lauta joka sulkee raon ulko- ja sisälaudoituksen väliltä, sisälaudoitus kun ei ulotu partaaseen asti. Usein tämänkokoisessa veneessä pehupenkki tehdään niin leveäksi että sillä ketterämpi henkilö jo käveleekin.

Kun telkeet olivat paikoillaan tein pehupenkit. Tarkoitukseen käytin 22 X 300 mm:n kuusilautaa jolloin kummankin puolen pehupenkit sain tehtyä kahdesta kappaleesta.

Turkkilaudat

Konstantinin tekemissä veneissä on yleensä heti koneen etupuolella poikittainen laipio joka Boijanissakin oli tehty alhaalta vesitiiviiksi. Laipion korkeus on pohjalla noin 300 milliä ja se ulottuu kaaria korkeampina partaaseen saakka. Laipiosta taaksepäin ei veneissä aina ole telkeitä vaan vaakasuorat turkkilaudat, tavallisesti poikittain.

Turkkilautoja varten tein kannatukset 35 X 95 mm:n männystä. Materiaali on ylimitoitettua, mutta sitä sattui hyvälaatuisena olemaan käsillä.

Turkkilaudat tein 22 X 300 mm:n kuusesta ja niitä tarvittiin tasan kolme kappaletta - tai oikeastaan viisi, sillä keulimmaiset ovat kokonaan kaksiosaisia, kone kun jää niiden väliin.

Konekoppa

Konekoppaa varten olin ostanut Turusta Nakolinnalta 95 -millistä helmiponttia. Jostain syystä tehtiin Iniössä ennen vanhaan konekopat usein helmipontista; ehkäpä sitä oli jäänyt jäljelle kuistin tai tuvan paneloinnista ja sitä sopi nyt käyttää konekoppaan, siitä kun sai tiiviin ja kauniin kopan. Vanhoja konekoppia näkee Iniössä kahta mallia: tasa- ja harjakattoisia. Jälkimmäiset ovat yleisempiä.

Itse valitsin kuitenkin tasakaton sillä halusin myös istua konekopan päällä.

Sain juuri ja juuri konekopan takaseinän kulkemaan kaasu- ja sytytysvipujen ja vaihdetangon välistä. Näin ei ihan joka tilanteessa tarvitse pitää konekopan kantta avoinna.

Konekopan etuseinässä on puolipyöreä kolo vauhtipyörää varten; näin konekoppa saatiin mahdollisimman pieneksi. Käynnistystä varten tarvittava monttu peitetään erillisellä kannella. Konekopan kannen tein jälleen 22 X 300 mm:n kuusilaudasta; saranoin sen sivulle niin, että kansi taittuu keskeltä pystyyn.

Konekopan sisälle tein työkaluja varten laatikon ja reiällisen rimanpätkän.

Kun konekoppa oli valmis tein sen ympärille 20 X 20 mm listat jotka pitävät kopan paikoillaan.

Patinoinnista ja tervaamisesta

Mainitsin että halusin kaiken uuden patinoituvan nopeasti vanhan näköiseksi, ts. mustaksi. Tätä varten hioin pinnan suhteellisen karheaksi ja sivelin sen jälkeen kaikki osat rautavihtrilliliuoksella joka nopeasti harmaannuttaa puun. Tämän jälkeen vain pari kolme kerrosta tervaa pintaan ja jopas alkaa olla mustaa. Mutta: tervan täytyy olla oikeaa tervaa, siis hautatervaa, ei mitään kaupasta saatavaa litkua jota ei saisi edes myydä tervan nimellä.

Vanhaan puuhun paras tapa on levittää terva kuumana liikoja ohentamatta, mutta tervaamattomaan puuhun kyllä kannattaa tervaa ensiksi ohentaa. Tervan ohennin on sprii, ei tärpätti. Tärpätti vain paakkuunnuttaa tervan niin että lopuksi sutikin on pelkkää tahmeaa tönkköä.

Välikaneetti

Tässä vaiheessa minulla oli hieno vanha moottorikäyttöinen verkkovene. Vene kulkee koneellaan kauniisti kuutta, ellei jopa kuutta ja puolta solmua ja jaksaa liikkua vielä vastatuulessakin, joskin hitaammin. Vanhat hevoset potkivat selvästi nykyisiä lujemmin, sillä puolitoistametrisessä Selkämeren aallokossakin vene vielä puskee reippaasti vastatuuleen ja sen meriominaisuudet ovat huippuluokkaa.

Boijan Iniön Norrbyssä kesällä 1999

Riki

Mastoaihiot minulla oli olemassa; yksi vanha Hildan masto ja yksi vanha Emman masto. Oli pikku juttu katkoa ne sopivan pitkiksi (5,40 ja 5,80) ja höylätä sopivan paksuiksi ( paksuimmillaan n 105 mm) ja alapäät mastokenkiin ( 50-65 mm ) sopiviksi.
Joudun kyllä tulevaisuudessa hakemaan metsästä uudet mastopuut, sillä nämä vanhat mastot ovat niin täynnä halkeamia, että ne eivät välttämättä kestä enää pitkään. Sopivan suoran, tasapaksun ja hitaasti kasvaneen kuusen löytäminen ei aina ole ongelmatonta, sillä mastosta tulee paras jos sille ei tarvitse tehdä juuri muuta kuin poistaa puusta kuori.

Uusissa "perinneveneissä" näkee nykyään liimattuja mastoja ja lehdistä voi lukea järkyttäviä kertomuksia niiden katkeamisesta ja vaikeudesta löytää uutta tilalle. Kuulemma puuta täytyy kuivattaakin vuosikausia ennen kuin se kelpaa mastoksi.

Ihmettelen moisia houreita. Maston saa metsästä. Tarvitaan sopivan tiheä kuusikko jossa kasvaa pitkää, hitaasti kasvanutta kuusta. Sieltä valitaan sopivan paksuinen, suora puu. Karsitaan oksat pois ja kuoritaan. Ihannetapauksessa homma on sillä selvä. Useimmiten kyllä joutuu hiukan höyläämään.
Kaiken tämän voi tehdä tuoreelle puulle. Kun muoto on valmiina voi puun antaa kuivaa pari päivää. Sitten vain tervaa päälle, vähintään pari kerrosta. Terva estää puuta kuivumasta liian nopeasti. Kun terva on kuivaa, voi maston nostaa veneeseen. Toki se on alkukesästä vähän raskas, mutta kevenee koko ajan kun puu kuivuu.

Spriitangotkin olivat likipitäen olemassa, toinen ihan valmiina, toinen pientä muotoilua vailla. Spriitangot ovat tämän kokoisessa veneessä melkoisia seipäitä, pituus 5,5 metriä ja paksuus 60 milliä, tosin päitään kohti oheten.

Klyyvaria varten tein irrotettavan puukspröötin joka kanapuun vierestä kulkee rautaisen silmäkkeen läpi ja tukeutuu takapäästään haarukalla fokkamastoon. Puukspröötin koko pituus on 2,5 metriä, paksuus noin 70 milliä. Tällöin puolet puukspröötistä tulee veneen ulkopuolelle, puolet sisäpuolelle. Puukspröötin päästä kulkee steevissä ulkopuolella alempana olevaan renkaaseen kettinki jonka pituutta voi säätää. Klyyvaria varten ei ole staagia vaan klyyvarin etuliikin täytyy olla tarpeeksi tukevaa köyttä kestääkseen vedon. Klyyvarin falli kulkee fokkamastossa olevan plokin tai kiinteän trissan kautta keulapiitassa olevaan knaapiin.
Verkkoveneissä käytettiin ennen vanhaan myös toisen tyyppistä, lyhyempää puukspröötiä. Tällainen puuksprööti ei ulottunut fokkamastoon saakka vaan siihen tehtiin reikä kanapuuta varten ja se sovitettiin purjehdittaessa kanapuun päälle. Olen kokeillut tällaista systeemiä Hildassa ja se toimii kyllä aivan hyvin.

Köydet ja plokit

Plokeja tein talvella varastoon eri kokoisia seitsemisen kymmentä. Ajattelin että siinä sitten on kun tarvitaan. Tein plokit tammesta, poraamalla ja sahaamalla ja hiomalla, en liimaamalla paloista. Trissat tein koivusta tai punapyökistä, akselit 8 mm messinkitangosta. Myöhemmin on osoittautunut, että punapyökki ei kestä kovaa rasitusta vaan halkeaa.

Ellei itse omaa sopivia käsityötaitoja niin esim. Råseglarhuset (tel 990468-6118292) Tukholmassa Skeppsholmenilla tai hampurilainen firma Toplicht voi auttaa. Toisinaan Suomestakin saa hyvin varustetuista venetarvikeliikkeistä puisia plokeja. Hinta vain on hirmuinen.

Köysitöihin tarvittavia pyöreitä messinkisiä kousseja sain Maarianhaminasta Jouni Lahdenperältä (040-5486226), mutta em. Toplicht ainakin toimittaa niitä myös. Myöhemmin naloin valmistaa niitä itse messinkiputkestä prässäämällä.

Satuin talvella löytämään internetin kautta ilmoituksen jossa Ulvilan köysipunomo ilmoitti myyvänsä mm. hamppuköysiä. Soitin firmaan jota vetää Juha Alho, asialle omistautunut nuori ammattimies. Juha lähetti pyynnöstäni mallipalan ja ilmoitti toimittavansa köyttä juuri sellaisena kuin haluan, esim liikkiköydet harvemmin kiertein ja skuuttiköydet tiheämmin. Kerroin mitä haluan ja tilasin köydet itselleni ja Herhin Karille.

Mitään vikaa niissä ei ole, mutta läpitervattua kun tilasin, niin kovassa vedossa terva tunkee köydestä ulos ja pian ovat kädet niin tervassa ja liukkaat ettei skuuttia saa enää piukkaan. Toivottavasti köyden ikääntyminen tuo helpotusta ongelmaan. (Olen tämän jälkeen käyttänyt satoja metrejä Ulvilan köysipunomon köysiä eikä vastaavaa ongelmaa ole enää ilmennyt)

Purjeet

Vanhan tyyppistä puuvillakangasta ei ole mistään saatavissa. Kutomakoneitten rakennetta muutettiin jo 30-luvulla niin että ne vetävät kuteen tiukalle kun ne ennen sitä kiskoivat loimen piukkaan. Tämän takia nykyisillä koneilla voi tehdä vain vaakaleikkaukseen sopivaa kangasta, mutta vanhat purjeetpa olivat pystyleikattuja, ts. saumat kulkivat pystyliikkien suuntaan. Sitä paitsi vanhat kankaat olivat kapeita, kaksi jalkaa oli varsin normaali mitta. Nykyiset taas ovat jopa 1,7 metriä leveitä. Halusin siis kaksi jalkaa leveää puuvillakangasta joka sopisi pystyleikattuihin purjeisiin ja joka olisi painoltaan vähintään 270 g/m2.

Kari Herhi sattui tuntemaan Esa Pulsan joka pyörittää aikoinaan mahtavasta Barker-Littoisten verkatehtaasta jäljelle jäänyttä Barker-kutomoa. Pulsa lupasi tehdä meille vaatimuksemme täyttävää purjekangasta. Pian kuitenkin selvisi ettei Turusta löytynyt enää tarkoitukseen sopivaa konetta vaan Pulsa oli lahjoittanut viimeisen Wetterhoff -opistolle Hämeenlinnaan.

No, loimet luotiin Turussa ja lähetettiin Hämeenlinnaan kudottavaksi. Ja tulihan sieltä kangasta. Ihan hienoa. Mutta valitettavasti vain liian ohutta, noin 230-grammaista.

Karilla on pienempi paatti kuin minulla ja hän päätti teettää kankaasta itselleen purjeet. Jouni Lahdenperä Maarianhaminassa ompeli purjeet todella hienosti. Olen muutaman kerran purjehtinut niillä Karin veneellä, sekä kevyessä että navakassakin tuulessa ja vaikka ne ovat muuten hyvät niin epäilen, että kangas on liian ohutta ja venyvää ja pikkuhiljaa purjeisiin alkaa tulla pussia liikaa.

Tammikuusssa 1999 alkoi näyttää siltä ettei em. kangasta tulla koskaan saamaan. Siksi etsin koko syksyn sopivaa ( ja myös sopivan hintaista) purjekangasta. Ruotsistahan purjekangasta saa useammastakin paikasta, mutta hinta on melkoinen. Ajattelin näet opetella itse tekemään purjeeni, eikä kovin kallista kangasta kannata käyttää harjoittelemiseen.

Lopulta löysin Finlaysonilta Forssasta 165 cm leveää, 430 g/m2 telttakangasta joka vaikutti tarpeeksi tiiviiltä ja venymättömältä. Hintakin oli kohtuullinen, 55 mk/metri kun osti koko 60 metrin pakan. Siitä pakasta saa jo kahdet - kolmet purjeet. Sain halvalla vanhan teollisuusompelukoneen ja aloin opetella purjeen tekemistä.

Teinkin talven mittaan kolme purjetta Boijaniin ja kaksi Hildan tai Huldaan sopivaa. Kesän kokemusten jälkeen voin todeta työn onnistuneen mainiosti, purjeet näet istuvat aivan hämmästyttävän hyvin. Huldan pumpulipurjeilla olen jopa kilpaillut aivan tasaväkisenä modernien dacronpurjeiden kanssa.

Lopputulos: Boijan uusissa purjeissaan, joskin tässä ilman klyyvaria

Purjehtiminen

Boijan osoittautui erinomaiseksi purjehtijaksi. Lenssillä se ei paljon jää muista veneistä, menee joistakin jopa ohi vaikka siinä on potkuri jarruttamassa. Kryssissä ei puuvillaisilla spriipurjeilla tietysti ole mitään saumaa nykyaikaisia purjeita vastaan. Mutta kyllä Boijan kryssaa aivan mainiosti. Ja yhdessäkin kisassa jossa toiset henkensä hädässä paiskoivat ämpärillä vettä veneestä, emme saanet pisaraakaan sisään vaikka meitä oli vain kaksi miestä miehistössä. Ainoa miinus tulee jo edellä mainitusta mastojen sijoituksesta. Takapainoisena ei Boijan aina tahdo kovalla tuulella tehdä vendaa. Vikaa on toisaalta myös liian korkeassa kölissä, joten kokeillaan ensin kölin mataloittamista.

Parasta Boijanissa on sen vakavuus. Boijanin pohja on huomattavasti laakeampi kuin muissa veneissäni ja sen kyllä huomaa. Hildassa on painolastia parhaimmillaan 300 kiloa ja Huldassa 210, Boijanissa ei ole mitään.. No, kone tosin painaa 145 kiloa ja akku kymmenisen kiloa, niin että onhan Boijanin pohjallakin puuta painavampaa, mutta huomattavan hyvin Boijan silti tuulta kestää. Purjepintaa niissä vanhoissa purjeissani kun on varmasti ainakin 35 neliötä ja uusissakin 30 neliötä.

Boijan vanhoissa purjeissaan kesällä 1999

Boijan Kustavin Isoluodossa	Iniön Norrbyssä	75 vuotta vanhat purjeet
Uudet pumpulipurjeet	Ahvenanmaalla	Kesällä 1999

Boijan on mainio retkivene. Tarpeeksi suurena siinä on tilaa oleilla vaikka varusteita olisi mukana enemmänkin. Kaksimastoiseen on helppo rakentaa purjeista teltta jossa yöpyminen sujuu turvassa sateelta ja hyttysiltä. Moottorin ansiosta matka sujuu tyynessä ja vastatuulessakin. Syväys on pieni eikä pohjaa tarvitse pahasti varoa - Boijanilla pääsee helposti ahtaisiinkin paikkoihin. Merikelpoisuutensa ja helposti muunneltavan rikinsä ansiosta sillä ei tarvitse pelätä kovempaakaan keliä.

Väderskärissä 2002	Småskärissä 2002

Kokeilua: Boijan ja Huldan riki kesällä 2004